Anneli Hämäläinen-Piirainen, kuvan ottaja Paula Åström

(Omakustanne, Oulu 2008, ISBN 978-952-99518-1-9 )

Vuonna 2005 Anneli Hämäläinen-Piirainen julkaisi esikoiskirjansa Aforismeja Oulun murteella, alaotsikoltaan Oulusta oon ja kehtaan sanua. Tänä keväänä sille syntyi jatkoteos. Nimi 'Alakko nää mua' kehottaa kaveriksi, mukaan pohdiskelemaan. Samanniminen kappale aloittaa kirjan ja toimii hyvin kirjoittajansa esittäytymisenä.

Heti alkajaisiksi kirjoittaja pukee elämän lämpimästi lempeiden käsivarsien puristukseen ja tuntee sen, joka näkymättömyydellään väistää kosketusta. Arki luo haasteita, joita ei tavoita ilman tahtoa ja liikkeelle lähtöä. Välillä pinna palaa joko tekniikan reistaillessa tai kuhnurin töitä odotellessa mutta itsensä hillitseminen palkitsee. Lopulta elo tuo tavaraa niin paljon että aika kuluu tarpeellisen omistamansa etsimiseen, turhaan vain, koska jos jotakin olet pois heittänyt, sitä varmasti kohta kaipaat.

Kappale 'Aataminaikunen' jatkaa elämän peruskysymysten pohdintaa iän ja ajan näkökulmasta. Aika vaikuttaa meihin kypsyttävästi tai kovettavasti. Nuoren into saa alkamaan nopeasti, mutta vanhan kokemus ja sitkeys vie varmemmin maaliin. ruumis ja sielu vanhenevat eri tahtiin ja tarvitsevat erilaista harjoitusta kestääkseen pidempään toisiaan ja tätä elämää.

Ouluun ovat tähän mennessä ehtineet tutustuttaa jo kirjoittajan eri puolilta kaupunkia ottamat valokuvat. Kappaleet 'Markan puoli' ja 'Hilikun puoli' vievät kävelylle Kirkkokadun kahdelle laidalle, herrasväen ja rahvaan puolille, minkä jälkeen poikkeamme sodanaikaisella Kivikukolla, rautatien vara-asemaksi rakennetulla bunkkerilla, jonka tulevaisuutta Oulussa nykyisin mietitään. Kivikukon äärellä kerrataan vielä vanhuuden teemaa, sukupolvenvaihdoksen äkillisyyttä ja peruuttamattomuutta.


(Kivikukko, kuva Anneli Hämäläinen-Piirainen)

Kivijalka - 'Ruuvalli' - käsittelee ihmiselon ja yhteisöjen perusasioita ja 'Tolokku juttu' tekee yhteenvedon kirjan teemoista. Kirja on itsessäänkin turvallisen neliömäinen muodoltaan, visuaalinen ilme koruton ja selkeä mustavalkoinen, ainut väriläiskä löytyy takakannesta, kirjoittajan kuva Oulun kaupungintalosta, sekä kansien sinisistä kehysviivoista.

Murretta nykyajan ihminen on tottunut kuulemaan ja lukemaan, paitsi vanhojen muisteluksissa tai humoristisissa pakinoissa, myös sananlaskuissa, ja kirjaan valitut lauseet ovat usein sananlaskumaisia totuuksia ja sanontoja. Murre luo myös välittömän tunnelman, mikä poikkeaa aforismeille tavanomaisesta elitistisestä älyllisyydestä ja pitää kirjoittajan sekä lukijan tiiviisti tavallisen väen riveissä. Näitä kaupunkilaisjärkeen käypiä lauseita on helppo kuvitella oululaisen arkipuheen joukkoon sanomaa tiivistämään, ja kääntyväthän ne yleiskielellekin: joitakin kirjaan valikoituneita aforismeja on nähty täällä blogissa jo aiemmin yleiskielisessä asussaan. Seuraavassa muutama murreasuinen lause lisää:

Silimille hyppäävä ei ponnistuslautaa tarvi.

Helssaamisesa on toiveitten tynnyri täysi.

Kyllästettyyn on mahotonta immeytyä.

Aataminaikunen on joko ajan kypsyttämä tai kovettama.

Läpinäkyvällä ei oo sallaisuuven suojaa.

Ahaneen funteeraukset ovat runsauven lähe mutta tunnekenttä rääkyy tyhyjyyttä.

Pohojaton pettää aina.

Unelmisa ussein tämän hetken hyvvyys sumenee.

Rakkautta ei kuitata könttäsummalla.

Pallistamalla monesta kuluneesta tullee fiini.

Ponnistaja löytää aina hyppyrisä ja pakenija piilopaikkasa.

Avun antaja löytää aina kohteesa ja konstisa.

Tunteet ne ovat käyttäytymisen lähtölaituri.

Epäluulonen virkkaa kaikki nurinpäin.

Vaikijaa on uuven tievon tie vanahaan.

Heikommilla rattastava on jo oman selekärankasa taittanu.

Moni suttaa asiasa toisen solomuun.

Tolokku isäntä on ku karmitooli, tolokku emäntä on ku taitava kankuri.

Selostajan hilijasuus terästääpi kuulon.

Saita se kantaa rikkaijen huolet ja itte kittuu köyhän pilttuusa.

Toivon siivet kantavat tottuuven siiveniskuun asti.

(AV)