951-0-32094-3

Kirjailija, aforistikko Olli Hyvärinen arvioi Joni Pyysalon tuoreen runokokoelman Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet (WSOY 2006). Pyysalo on kirjoittanut myös aforistiikkaa, muun muassa uudessa  runokokoelmassa on pari aforistista sarjaa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

 

KIRKASTA UKKOSEN EDELLÄ

 

Joni Pyysalon äidilleen omistamassa kolmannessa runokokoelmassa sinisävyinen, maanläheinen ja realistinen lämpö on taittunut kohti kirkastettua mustaa. Kirjassa on yhä harvinaisemmaksi käyvää uskallusta luottaa omaan kokemukseen, siitä syntyneeseen näkemykseen, joka ilmaistaan ulkonaisesti vähillä keinoilla ja sanoilla. Kokoelma tekee sen minkä hyvä kirjallisuus tekee, vie välittömästi mukaansa, matkalle, koska on ihmisen puhetta ihmiselle tai tyhjyydelle.

 

On vaikeaa, merkityksetöntä ellei suorastaan kornia yrittää sijoittaa teosta runouden "kenttään" - suoremmin sanoen "pelikentälle" - tai pohtia läheneekö Pyysalo kokoelmallaan "kärkikaartia", onko hän valmis astumaan "suurempiin kehiin". Tällaisella huomiotaloudellista sirkusta pyörittävän kulttuurisen alhaison käyttämällä jargonilla ei ole mitään tekemistä aidon kirjallisuuden kanssa.

 

Liukuvuus, yhtäaikaisuus, ristikkäisyys ovat kokoelmasta ensimmäiseksi mieleen tulevia määreitä. Muoto vaihtuu usein huomaamattomasti - joskus jopa nimettyjen ja numeroitujen sarjojen sisällä - lyriikasta mikroproosaksi, aforismiksi, rukoukseksi tai hiukan modernisoiduiksi kansanlauluiksi, joissa rakastetun siniset silmät eivät vertaudu esimerkiksi lähteeseen vaan ehkäisypillereihin ja joissa kannel ja viulu ovat vaihtuneet kitaraksi. Sisällön tasolla sama ilmenee erityisesti sinä-sanan käytön yhteydessä; useinkaan ei voilla varma puhuuko runoilija itselleen, itsestään vai äidilleen, äidistään vai rakastetulleen tai elämänkumppanilleen.

 

Jos yleismääre pitäisi antaa, nimittäisin kokoelmaa aforistiseksi lyriikaksi. Se osuus, mikä sivulle asettelultaankin selkeimmin hahmottuu runoksi, alkaa usein maisemaa ja tunnelmaa luovilla näkö- ja kuulohavainnoilla, joita seuraa suora ajatuksellinen tiivistys. Malliksi sopii vaikkapa seuraava runo: "Variksen siivessä serpentiiniä,/ mainosta vetävä potkurikone,/ ikkunassa kesän yli palava jouluvalosarja,/ sinä et kestä eroa maailmasta."

 

Tämä runo on eräänlainen yhteenveto kirjan sisällöstä, metodista ja näkemyksestä. Alussa on luonnon ja kulttuurin rinnastus; ikkuna on huoneen ja sen esineistön, siitä näkyvän pihan ja kadun ohella Pyysalon peruskuvastoa; kaupunkimaisema ennen maalle ja pimeään kesään siirtymistä näyttäytyy enempiä osoittelematta hiukan absurdina ja surrealistisena uskonnollista lehteä jakavine nuorineen kertakäyttösadetakin alla, seksikaupan ikkunoineen, jossa valokuva räntäsateessa palelee tai kadunlakaisijoineen, joka on teipannut harjaan jääkiekkomailan varren, ja päättyy jälleen erääseen arkkunaulaan: "sinä olet aina ihmetellyt".

 

Läheisen kuolema, sen odotuksen tuoma eksistentiaalinen ihmetys on kokoelman ydintä. Kirjassa on kaksi rukousta. Ensimmäisessä nimeltään "jumalan asiakas, rukous tyhjään" on moderniin ihmiseen ja maailmaan sovitettua vanhatestamentillista jylhyyttä ja on siinä kiteytetty sellaisen ihmisen elämänkatsomus, jopa -filosofia, joka ei pysty tai halua sokeasti uskoa yliluonnolliseen ja ikuiseen elämään: "älä anna mitään sillä me käytämme vain väärin,// äläkä kuuntele meitä,// älä vie kuoleman mahdollisuutta." Toisessa eli "Ateistin iltarukouksessa" on mukana ehkä hiukan uustestamentillisempaa lempeyttä: "Pahin tapahtuu lohdullisesti/ Sitä ei pelkää enää// Sitä vain tottuu.// Sitä alkaa jo hymyillä ilman syytä."

 

Kokoelman avausrunon loppu - "kaikki mikä on kun kuolema ei ole mielikuvitusta,/ eikä ihmiselle käyttöohjetta" on avainlause. Kun kuolema ei ole metafyysistä kaipausta, resignaatiota tai sen kääntymistä romanttiseksi haikailuksi tai titaaniseksi uhoksi, eli kun "Heinä ei kasva heinää pidemmäksi, runous auta" jää jäljelle avuttomuus, mutta myös nykyhetken ja ympäristön kirkkaammin näkemisen mahdollisuus sekä läheisyyden ja rakkauden arvon ymmärtäminen.

 

Teoksen nimi asettaa marssi- ja tärkeysjärjestyksen: kuolema on suurin "Mutta rakkaus on rikkaruoho: löytää jokaisen mahdollisuuden, jokaisen halkeaman, jokaisen heikon kohdan", sen sijaan lisälaitteet, olivat ne sitten sairaalan letkuja tai kultasormuksia, eivät pitkälle auta.

 

Pyysalo on kirjoittanut vahvaa, vaikuttavaa, ajatonta ja ehdottoman epätrendikästä lyriikkaa elämän perusasioista.

 

OLLI HYVÄRINEN