Matti Rauhaniemi (s. 1954) vääntää aforismeja rautalangasta – kirjaimellisesti. Hän työskentelee kehitysvammaisten taide- ja tekstiilityöpajassa Luovillassa, Helsingissä, jossa hän tekee muun muassa eläimiä ja aforismeja rautalangasta. Hän myös piirtää ja maalaa. Rauhaniemellä on ollut useita yksityisnäyttelyitä, lisäksi hän ollut mukana yhteisnäyttelyissä. Hänelle on myönnetty apurahoja (Suomalais-islantilainen kulttuurirahasto ja Suomen kultuurirahasto, 2005) ja palkintoja (Minun haaveeni, Kehitysvammaliitto 2004 ja Wärjäämön kesänäyttely 2007, Tampere). Rauhaniemi on myös kirjoittanut Luonto huutaa -teoksen tekstit.

”Kuuntelin jo lapsena radiosta päivän mietelauseita. Siitä se kiinnostus aforismeihin varmastikin lähti. Teen rautalangasta sekä omia aforismejani että tuttuja sananlaskuja. Omat aforismini ovat syntyneet ajan mittaan – ”iällä ja ajalla”.” (Matti Rauhaniemi Aforismiblogille)

”Matti Rauhaniemi on kiinnostunut taiteesta ennemmin kuin taidekäsityöstä. Uniikit maalaukset ja veistokset syntyvät varmalla kädellä, mutta sarjatyö ei sytytä. Mitä vapaammat kädet hänellä on työskennellä, sitä upeampia tuloksia syntyy. Teoksissa näkyy taito havainnoida ympäristöä tarkasti. Parhaimmat teokset ovat käsitetaidetta ja Matilla onkin ollut useita yksityisnäyttelyjä. Matti Rauhaniemi on keksijäluonne, jolta luonnistuu myös tekniset innovaatiot. Hiljaisen ja kohteliaan miehen ajatuksiin voi tutustua myös kirjoitusten ja musiikin välityksellä.” (henkilöesittelystä)

Matti Rauhaniemen aforismeja:

ole oma itsesi, ole monsteri, ole optimisti

et voi mennä rajan taa ilman passia

joskus voi sanoa ei maistu nyt

tässä ajassa on moni uni totta

et voi sanoa kahta sanaa yhdellä kertaa

sama se nämä ne

aurinkoa et voi omistaa, se on kaikkien maallisten yhteistä omaisuutta, päivä eläimien ja ihmisten

jos teet sen kerran, voit tehdä toisen kerran mutta et äärettömyyksiin

vielä paljon edessä on

Matti Rauhaniemi

Valokuvat: Sami Feiring

Helsingissä asuva Virpi Alanen kirjoittaa sekä aforismeja että runoja. Päivätyökseen hän on kirjallisuudentutkija, erikoisalueenaan yhteiskuntakriittinen kirjallisuus. Hän toimii myös kirjallisuuskriitikkona.

”Suhde totuuteen ja varmuuteen näyttäytyy aforismeissani ehkä hieman erilaisin vivahtein kuin perinteisessä aforismissa on ollut tapana. Pyrin kehittymään aforistikkona suuntaan, jossa onnistuisin tuomaan esiin nykyajan kulttuurista hajonneisuutta ja moneutta. Seuraan kulttuuria ja eri taiteenaloja laajasti, ja minua kiinnostavat etenkin rajanylityspinnat ja eri taiteenalojen pyrkimykset mennä toistensa tilaan. Minulle tärkeitä teemoja ovat muun muassa vapaus, keskeneräisyys, epävarmuus, vieraus ja toiseus. Aforismin täytyisi mielestäni pystyä kuvastamaan aikaamme, jossa älykkyys merkitsee erityisesti erilaisien moneuksien ja vaihtoehtoisuuksien ymmärtämistä.”

Aforismeja sarjasta Villiintynyt optimisti

Toiset huitovat käsillään vastauksen kaikkeen, toiset kysyvät, muuttuvat.

Keskeneräisyys on parempaa kuin tuhat turhaa tottakaita.

Kynä iskeytyy paperiin väkivaltaisin räjähdyksin ja tekee maailmasta hitaamman, vähemmän sotaisen.

Voinko puhua juurista, jos kohde ei suostu enää olemaan puu?

Nämä robotit, joita emme huomaa, me itse, kauppakeskuksina.

Tuulessa huojuminen on aina hyvä asia. Tuulessa paikallaan pysymisestä on syytä huolestua.

Hyvä ajatus kiusaa ajattelijaansa viipyilemällä.

Kysymysmerkkien kauniita vauvankalloja minä silitän kynäni kärjellä.

Mikä aluksi näytti satunnaiselta tahralta, olikin keskeneräisenä sähisevä elämä.

Tavoitellaan pysyvyyttä, tanssitaan muutoksen kanssa.

Jos synnytät kysymysmerkin, olet jo arvokkaan epäjärjestyspesueen isoäiti.

Liitto: kaksi samalla tavalla rikki, kuin jonkun viisaan rikkomina.

Kiltin kukan on opeteltava komentamaan koko niittyä.

Jos jotain haluat kasvattaa, kasvata optimisti ja anna sen villiintyä.

Vaikuttavimpia ovat ne ansioluettelot, joissa on ajettu lastenrattailla uran sirpaleiden yli.

Maapallon joka kolkassa sotilaat ja panssarivaunut hohtavat yössä, aikaa hallitaan unohtamalla mennyt ja tuleva.

Katsokaa miten vakavia kaikki ovat, kun nainen lähestyy omenapuuta ja kaikki omenat hyppäävät hänen luokseen.

Tyhjyyttään ammottaa jokainen hetki, eheytymättömällä elämäntanssilla täytettävä.

Ihanteellisessa tapauksessa löytää ikkunan, jollaista ei pitänyt olla, joka todella häiritsee ajattelua.

Lopuksi et enää auo suutasi ja yritä kujertaa, vaan sanot. Ja muutut mullaksi.

Virpi Alanen 2009

Vuoden 2009 Samuli Paronen -palkinnon saa kirjailija ja aforistikko Markku Envall ansioistaan aforistiikan alalla.

Palkinnon perustelut

Markku Envallin ura aforistiikan parissa kuuluu suomalaisen aforismin merkittävimpiin. Hänen monipuolinen ja laadukas aforistinen tuotantonsa on jatkunut jo yli neljännesvuosisadan ja käsittää seitsemän aforismikokoelmaa.

Envall on vaikuttanut aforismiin keskeisesti myös tutkijana. Hänen aforistiikkaa käsittelevällä väitöskirjallaan on ollut uraauurtava merkitys suomalaisen aforismin tutkimukselle ja aiheesta käytävälle keskustelulle. Myös toinen suomalaisen aforistiikan perusteos on Envallin käsialaa – suomalaisen aforismin historiaa ja nykypäivää esittelevä antologia Aforismin vuosisata.

Envall on taitava kielenkäyttäjä, joka hallitsee suvereenisti sekä aforismin sarjamuodon että itsenäisen aforismin. Hän on tarkkanäköinen havainnoitsija, joka käsittelee teoksissaan niin arjen pieniä asioita kuin laajoja filosofisia, yhteiskunnallisia ja globaaleja kysymyksiä. Envallin aforistiikka haastaa lukijan intensiiviseen vuoropuheluun. Hän kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä ja saa lukijan katsomaan maailmaa uudella tavalla, uskomaan kirjoittamisen ja kirjallisuuden merkitykseen.¨

Markku Envall

Markku Envall (s. 28.7.1944 Hämeenlinna) on Helsingissä asuva filosofian tohtori, kirjallisuuden tutkija ja kirjailija. Hän on julkaissut aforismeja, esseitä, tutkimuksia, runoja, kuunnelmia ja romaanin.

Envall on julkaissut aforismikokoelmat Rakeita (1983), Pahojen henkien historia (1986), Samurai nukkuu (1989), Uni palaa rikospaikalle (1991), Kivestä, valosta ja hyvästä teoriasta (1994), Maailma aina mukana (kootut aforismit, 2003), Ja Job antaa anteeksi (2005) sekä Tanssia neulankärjellä (2008). Fragmentteja, jota voidaan pitää aforistiikan laajempana muotona, Envall julkaisi teoksessaan Kieltä terävämpi giljotiini (2006).

Envallin väitöskirja Suomalainen aforismi – keinoja, rakenteita, lajeja, ongelmia (1987) käsittelee suomenkielistä aforismikirjallisuutta. Hän on myös toimittanut teoksen Aforismin vuosisata (1997), joka sisältää aforismeja 54 suomalaisen aforistikon tuotannosta. Finlandia-palkinnolla hänet palkittiin vuonna 1990 teoksesta Samurai nukkuu. Envall harrastaa kirjojen lukemista, koti- ja perhe-elämää, pyöräilyä ja klassista musiikkia.

Samuli Paronen -palkinto

Samuli Paronen –palkinto myönnetään ansioista aforistiikan alalla. Palkinto on jaettu vuodesta 2006, ja se myönnetään vuosittain. Palkinnon jakaa Suomen aforismiyhdistys, saajan päättää yhdistyksen hallitus. Palkinto on nimetty kirjailija Samuli Parosen (1917-1974) mukaan, jonka aforismikokoelmaa Maailma on sana (1974) pidetään suomalaisen aforistiikan huippuihin kuuluvana.

Palkinto käsittää seppä Upi Anttilan taoksen sekä kunniakirjan.

Samuli Paronen -palkinnon ovat aiemmin saaneet Helena Anhava (2006), Mirkka Rekola (2007) ja Paavo Haavikko (2008).

Markku Envallin aforismeja

Ihminen on luonnon syöpä. Kontrolloimattomasti ja eksponentiaalisesti kasvava.

Kuollut ihminen on maailmanruumiin parantunut syöpäsolu.

Hyödyksi multana, tuhkana.

Jos edessä on lajin tuho, tulee käyttöön kysymys: Onko olemassa ajatusta, joka olisi tuhossa lohtu.

On. Nähdä lajin pahuus ja rumuus ja tyhmyys, on lohtu.

*

Sivistynyt juomatapa, nauttia alkoholia tulematta humalaan.

Raittius on liian yksinkertainen tie samaan tulokseen.

Ja luonnonmukainen, siis ei sivistynyt.

Opetettiin: Juo, älä humallu.

Vastasin: En juo, humallun. 

*

Arvostelijan nimi merkitsee: yksi arvioija, kaksi, moittija.

Se ei vaihdu neutraaliin arvottajaan. Eikä positiiviseen arvostajaan.

Amatöörin kantana on latinan amare, rakastaa, diletantin kantana latinan delectare, viehättää,

joten myönteisen asenteen arvottomuus on jo terminologian sisään rakennettu.

Vähän tekevien luomisvoimaa piti heikkona, paljon tekevää kiitti ahkeraksi,

millä äänekkäästi vaikeni tuotteiden tasosta.

Teilauksen ihme: se jolta menee sormi suuhun kun pitäisi itse tehdä, on varma kuin paavi, heti kun toinen on tehnyt,

että aivan toisin, toista tämän olisi pitänyt tehdä.

* * *

Taide on elämän tisle.

Pois metafysiikka. Hyvä elämä on hyvien hetkien sarja.

Murtaudu ulos vankilasta, joka hetki.

Sitä paheksutaan, joka syö pöydässä niin paljon, että toinen jää ilman. Ei sitä, joka tekee saman maailmassa.

Tekijän ovella koputtaa aikoja. Se tarjoutuu pysyväksi sijaiseksi.

Nykyajan pahin asia on tulevaisuuden uhat. Toiseksi pahin, että ne toteutuvat nyt.

Päättäjät valitsisivat rauhan, jos heidän olisi omin käsin tapettava ne, jotka heidän päättämissään sodissa tapetaan.

Moraalisen tajun heräämistä kutsutaan demoralisoitumiseksi, kun kyseessä ovat sotilaat.

Kelkasta voi pudota myös sen eteen. Seniiliys ilmetä intona seurata aikaa.

Lynkkausjoukko keksii sen spontaanisti. Minkä moni tekee, sitä ei tee kukaan.

Rohkeus on alue, sitä ei ole merkitty: Mene sinne, pelkää, ettet mene.

Etenen, sillä muistini on lyhyempi kuin kehä jota kierrän.

Elämä on kosketuksia ja siteitä. Joka etsii suurta vapautta, etsii kuolemaa.

Epäile muodikkaita. Heidän keinonsa paremmuuteen viittaa muiden keinojen puutteeseen.

Jos kaikki ihmiset heitettäisiin mereen, meret alkaisivat heti puhdistua.

Kettu kanatarhan, ihminen paratiisin, teollisuus ympäristön vartijana.

Ne sanovat että tieteen ja tekniikan avulla voidaan ruokkia kolme kertaa nykyisen kokoinen ihmiskunta, mutta eivät, miksei nyt sen kolmasosaa.

Valoa kohti kuljet niin kuin kevät, jos uskallat katsoa.

Vastusta hierarkiaa keräämällä ansioita sen alimmalla tasolla.

Hän puhui työmäärästään kuin säästä. Ettei tulisi tiedoksi, että se on otettu, ei annettu.

Aatteiden liioittelijoilla ja vääristelijöillä on arvonsa. Heihin viittaamalla ne torjutaan.

"Tieteellinen" ja "epätieteellinen" tulisi aina varustaa paikkakunnalla ja vuosiluvulla.

Elää kuin jokainen päivä olisi viimeinen. Sen vastakohta kuuluu, kumma kyllä: elää kuin viimeistä päivää.

Parodia on kunnianosoitus. Se ilmoittaa kohteensa kyllin ylhäiseksi alentaa.

Niin paljon järjestystä kuin välttämätöntä. Niin paljon vapautta kuin mahdollista.

Lempeydellä ohjattua voimaa. Ei voimalla peitettyä heikkoutta.

Kun tieto vaihtuu uskoon, varmuus puolittuu, mutta väittämisen voima kaksinkertaistuu.

Media tekee galluptutkimuksen. Tykistön tiedustelu raportoi iskujen tulokset.

Radikaali unelma idässä: saada auto. Ja lännessä: päästä autosta.

Valta saa uskomaan valheenkin, sen puute vie uskottavuuden todeltakin.

Joka sinulla kiillottaa kilpeään, likaa sinut.

Edistys ei poista epäkohtia, mutta kasvattaa valikoimaa.

Kun muuta mitataan rahalla, millä rahaa mitataan?

Kirjoittaminen, maailman rakastamisen valitsemista, aina.

Valokuva: Sami Feiring

Kuvassa Markku Envall Samuli Paronen -palkintoon kuuluvan, seppä Upi Anttilan takoman palkintoesineen kanssa.

Suomen ensimmäisten valtakunnallisten aforismipäivien yhteydessä kesäkuussa 2004 Paimiossa pääsimme tutustumaan August Pyölniitun kotitaloon Pajapellon tilalla Paimion kunnan Maljamäen kylässä. Paritupainen talo toimii nykyisin kotimuseona. Taloa ja siinä asuneita henkilöitä esitteli Johanna Lehto-Vahtera, joka toimii museon hoitajana. Aforismipäivien aikaan julkaistiin hänen toimittamansa teos JÄRKEVÄ TOIVO, joka sisältää kokoelman August Pyölniitun ajatuksia ja kertoo hänen elämästään. Tämä kirjoitus perustuu tähän teokseen.

”Paimion viisaana” tunnettu August Pyölniittu (1887-1979) eli koko elämänsä Pajapellon tilalla, suurimman osan ajasta sisartensa Idan ja Olgan kanssa. Kaikki sisarukset elivät naimattomina. ”Akulle” ei ilmaantunut sopivia tilanteita elämänkumppanin löytymiseen, mutta rakkautta hän kaipasi. Ihmissuhteet olivat ujolle teoreetikolle vaikeita eikä hänen persoonansa originellius helpottanut niitä.

Pyölniittu oli pientilallinen ja itseoppinut tiedemies, joka harrasti tähtitiedettä, fysiikkaa, matematiikkaa, filosofiaa, politiikkaa ja kirja-arvosteluja. Hän toimi myös järjestöissä, muun muassa pienviljelijä-, työväen- ja raittiusliikkeen parissa. Hän hoiti vuonna 1922 perustettua osuuskassaa ja oli Kansanvalistusseuran kirjeopiston oppilas n:o 1.

Pyölniittu menestyi hieman heikosti maanviljelyksessä, jonka harjoittamiseen olosuhteet kuitenkin torpparin pojan pakottivat. Fyysinen työnteko oli hänelle henkistä etenemistä estävä ”paakku” jalassa.

Pyölniitun tavoitteita olivat elämisen taito ja pyrkimys siveellisyyteen ja solidaarisuuteen. Hän teki suunnitelmia aatteellisesta keksinnöstä nimeltä cornarolismi eli uusi käytännöllinen siveysoppi, jonka avulla koko ihmiskunta ja yksityinen ihminen voi tulla täysin onnelliseksi.

Eniten ajastaan Pyölniittu uhrasi neonturpiinikeksinnön kehittelyyn. Se oli Akun kiinnostuksen kohteista käytännönläheisin. Patenttia hän ei onnistunut saamaan kovista yrityksistä huolimatta. Päiväkirjan mukaan asiantuntijat luokittelivat keksinnön toisen asteen ikiliikkujaksi.

Johanna Lehto-Vahtera otti 1991 vastaan muutaman viikon työn museotyöntekijänä ”Paimion viisaan” jäämistön parissa. Museoitu mökki oli jäänyt unohdukseen ja likaan. Toinen vaihe hänen työssään käynnistyi kesällä 1992, jolloin Paimion koulukeskuksessa tyhjennetystä varastosta paljastui tuhansia käsikirjoitusliuskoja.  Ne osoittautuivat August Pyölniitun elämäntyöksi.

Vuosina 1995-96 arkisto järjestettiin ja Lehto-Vahtera pääsi lukemaan ajatuksia, joita Akun mielessä oli liikkunut yli kuuden vuosikymmenen aikana. Lehto-Vahtera kertoo, että oli koskettavaa ymmärtää olevansa kirjoitusten ensimmäinen lukija.

Pyölniittu ei kirjoittanut erillistä aforismitekstiä, mutta hänen filosofoiva tyylinsä antaa mahdollisuuden poimia päiväkirjatekstistä otteita, jotka toimivat mietelausemuodossa. Näin Lehto-Vahtera on myös tehnyt. Olen tähän valinnut näitä ajatuksia teoksesta JÄRKEVÄ TOIVO.

Jos työsi tuottaa nykyiselle polvelle hyötyä mutta tuottaa vuosisatojen kuluttua vahinkoa, toimit väärin.

Oikea nautinto kulkee aina samaa tietä kuin hyve.

Yksipuolinen parannuksen teko ei anna takeita yleistilanteen paranemisesta.

Täyttäessäni pieniä velvollisuuksia jäävät suuret täyttämättä.

Ei kannata uhrautua ihmiskunnan hyväksi. Jokseenkin arvottoman lauman.

Palkinnosta tehdyn hyveen arvo on ala-arvoinen.

Kurjuuden määrä riippuu pääasiassa siitä kuinka hyvin kärsivä itse sen huomaa. Hyvinkin kurjat olot voivat jäädä huomaamatta, jos niitä pidetään mahdottomina parantaa.

Kukat haittaavat elämäntyötäni. Onhan työhuoneeni ilmankin ahdas: milloin käytän höyläpenkkiä kirjoituspöytänä, milloin taas kirjoitan ja aterioin samalla pöydällä ja sitten vielä nuo kaksi kukkaruukkua vaativat tilansa. Joskus sattuu että ruukut vuotavat kastaen kirjoituspöytäni tai vielä pahempi, suoraan paperini. On taisteltava, jotta voisin antaa kukille anteeksi.

Suuria ajatuksia, mutta pieniä, niin kovin pieniä tekosia.

Milloinkaan ei pojilla ole niin kiire kuin luvatonta tehdessään.

Toisen heikkouden paljastaminen tuottaa oman tyydytyksensä.

Raitis pysyy pystyssä yksinkin.

Naimisissa olevat naiset nalkuttavat usein miehensä juopottelusta, mutta silti juoppoa lähdetään kylältäkin kotiin hakemaan.

Usein tytöt ovat syynä ensimmäisiin lankeemuksiin humaltua. Ja kun tyttöjen takia on hankittu himo, niin himon voimalla jatketaan.

Viinanhimo on täysin kehittynyt ilmiö, mutta lukuhimo vielä monelle aivan tuntematon. Tuleekohan joskus aika, jolloin kirjojen väärinkäyttö pakottaa laatimaan lukemisen kieltolain?

Kirjatieto ei riitä jos puuttuu sävelkorvaa.

Vastapuoli tyrmätään oudolla väitteellä, jonka jälkeen keskustelun katsotaan päättyneen.

Taivaankappaleiden liikkeissä ei näy moraalin tai hyvän tahdon jälkiä.

Jos yritetään väittää, että luonnonlaitkin ovat Jumalan luomia, niin millainen lurjus tämä Jumala on ollut.

On suloista kuvitella, että joku pitäisi omituisuuksiani hyveinä, ihailun arvoisina, eikä vain siedettävinä vikoina.

On edullisempaa elää naimattomana kuin sydämettömänä.

Ystäviin tulee kiinnittyä lujasti mutta siten, että vain yhden solmun avaamalla heistä pääsee erilleen.

Nainen on luonnon makein syötti.

Hätäsatama ei kykene tukkimaan veneen vuotoja.

Vaatimattomuus on ylpeyden laji.

En alistu siihen että kuluttaisin loppuelämäni nukkumalla matkavaunuissa. Tahdon kuolla valjaissa.

Alemmat portaat tulevat hyödyttömiksi heti kun niiden ohitse ehtii.

Joskus on parempi jäädä kotiin. On nimittäin hauskempaa kuvitella, että muut kaipaisivat minua kuin todeta, ettei niin ollut.

Joskus käy niin, että laiskottelen siitä syystä, ettei täytyisi kaikkia toiveitaan heittää.

Olen syntynyt ennen aikaani, mutta ehkä saan kunnian toimia suossa pitkospuuna, jonka ylitse jotkut muut voivat helpommin rämpiä. Sama se olenko itse näkyvä vai näkymätön.

Yrittämällä saavuttaa tunnonrauhan, vaikka yritys epäonnistuisikin.

On valittava joko ulkonaiset vaikeudet tai sisäinen rappeutuminen. Kolmatta vaihtoehtoa ei ole.

Menestyksen avain on hiki.

Teksti ja valinnat:

RAIMO KOIVISTOINEN

Tyhjällä päällä on kevyempi kumartaa (suom. Kari Klemelä, kust. Mansarda) on valikoima 80-vuotiaan slovenialaisen Zarko Petanin aforismeja. Kirjan nimi paljastaa sisällön: yhteiskunnallista satiiria, sanaleikkejä, viisasteluja. Tyyli osuu Stanislaw Jerzy Lecin ja Juhani Mäkelän välimaastoon.

Petan kirjoittaa kaikesta mahdollisesta: maailmasta, elämästä, rakkaudesta, taiteesta, Jumalasta, aatteista, yhteiskunnasta, vallasta. Kirjan 700 aforismia kiertävät samoja ajatuksia ja väittelevätkin keskenään. Mukana on myös ikivanhoja paradokseja, esimerkiksi totuudesta ja valheesta.

On vaikea arvostaa vanhoja aforismeja, koska ne ovat niin tutunoloisia. Vai olenko lukenut liikaa jäljitelmiä, ja nuo ovat niitä alkuperäisiä lauseita? Kirjassa on riittävästi hienojakin aforismeja, vaikka itse mieluusti tiivistäisin monia lauseita, poistaisin tilkesanoja - tai ehkä alkukieliset lauseet tosiaan olivat runsassanaisia.

 Aforismeja Petanin kirjasta:

Olen valmis puolustamaan isänmaatani, mutta entä jos isänmaa hyökkää minun kimppuuni?

Eikö ole kummallista, että joudun koti-ikävän valtaan vain ollessani kotona?

Voitteko kuvitella, että nykyhetkestä puhutaan vielä joskus "vanhana hyvänä aikana"?

Totuuden päivä? Minulle riittäisi sekuntikin.

Tieto on valtaa, tietämättömyys ylivaltaa.

Pessimisteille koittavat pian paremmat ajat.

Ennen kuin alkaa etsiä onnea, kannattaa selvittää, onko joku kadottanut sen.

Vain avoimelle ovelle kannattaa koputtaa.

Puhumaan oppii kahdessa vuodessa, mutta menee koko loppuikä ennen kuin oppii pitämään suunsa kiinni.

Jos haluaa avata ikkunan maailmaan, kannattaa varautua siihen että vieraat tuulet puhaltavat sisään.

Mikä sinusta tulee isona? Isona minusta tulee pieni ihminen.

Pöydän alla voi pelata avoimin kortein.

Politiikka on taito muuttaa kansa laumaksi.

Kaikki poliitikot haluaisivat jäädä historiaan huolimatta huonosta seurasta, joka heitä siellä odottaa.

Nykyhetkeksi kutsutaan ajanjaksoa, joka sijoittuu vanhojen hyvien aikojen ja valoisan tulevaisuuden väliin.

Johdantoteksti ja valinnat:

EINO VASTARANTA

VAHINGOSSA VIISAASTI ELI MITEN MINUSTAKIN TULI AFORISTI

Isäni Tuomas Anhava ei muistanut aivan tarkkaan minkä ikäisenä hän huomasi vanhempiensa kirjahyllyssä teoksen Blommornas intelligens. Isoäidiltään jo varhain saamansa kielikylvetyksen ansiosta hän saattoi olla aika pienikin; joka tapauksessa kirjan nimi nauratti häntä. Sen oli kirjoittanut Maurice Maeterlinck, ja pojalle kerrottiin Maeterlinckin olleen paitsi näytelmäkirjailija ja runoilija myös ajattelija. Kun ajatuksen ja ajattelun mielteet sitten ajan mittaan paremmin hahmottuivat, poikaa alkoi naurattaa se että joku voi ajatella ammatikseen. Aikuisena se on naurattanut vielä enemmän, isäni totesi näitä elämyksiä muistellessaan.

Muunnettavat muuttaen suhtaudun itse samansuuntaisesti aforismeihin, joita myös ajatusten hedelmiksi on kutsuttu. Olen selvillä siitä että niitä on olemassa, olen lukenut aforismeja, olen suomentanut aforistista proosaa ja mielestäni osaan erottaa hyvän aforismin huonosta. Mutta jos syystä tai toisesta pysähdyn miettimään käsitettä ’aforisti’, tai mielikuvaa siitä että joku oikein kirjoittaa aforismeja, minuakin alkaa helposti naurattaa.

Lajin luonne on jotenkin paradoksaalinen. Aforismi lienee suorasanaisen kirjallisuuden pienin yksikkö, toisaalta se on oman lajityyppinsä suurin mahdollinen yksikkö, varsinkin onnistuneimmillaan. Mitä tyhjentävämmin aforismi asiansa sanoo, sitä vähemmän sillä on jatkuvuutta, sitä vähemmän se kaipaa muita aforismeja seuraansa.

Aforismin pitää ladata paljon pieneen tilaan, olla itsensä selittävä ja itsessään täydellinen. Aforismi on ajatusketjun tiivistymä tai päätepiste, jonkin kokemuksen tai kokemusten piirin summa. Sellaisena aforismi vertautuu esimerkiksi kirjan loppuun. Kuka välittäisi lukea peräkkäin pantuja kirjojen loppuja? Aforismin sukuisia ilmaisun muotoja ovat sananlaskut, määritelmät, iskulauseet, vitsit ja arvoitukset. Kuka niitäkään viitsii lukemalla lukea?

Omien sanojensa mukaan Kari Suomalainen ei suhtautunut runouteen välinpitämättömästi vaan vihamielisesti. Viimeistään silloin kun runoilija yritti tolkuttaa että ”tuuli on ruumiini” ja ”kuu on hänen otsallaan” ja ”tuulet huulien alla”, Karin teki mieli lisätä siihen ”tilulilulii”, antaakseen sillä kurin nuotille enemmän kiivautta ja voimaa.

Runouden suhteen olen Karia sallivampi. Runoilijoiden kuuluu saada irroitella, hupsutella, lyödä yli milloin mihinkin suuntaan, koetella kielensä rajoja ja panna se soimaan. Runolliset fragmentit ja päähänpälähdykset vaikkapa Novaliksen, Lichtenbergin, Björlingin tai Toivo Laakson hengessä ovat runouden ja mietekirjallisuuden välimaastoa ja asioita sinänsä, mutta perinteisesti käsitettyyn aforismiin, ’mietelauseeseen’ suhtaudun viisauskirjallisuuden lajina. Lähden siitä oletuksesta että jokin mieleenpainamisen arvoinen havainto, ajatus tai kokemus on pyritty tiivistämään mieltäkiinnittävään muotoon.

Tehtävänasettelu johtaa muodon ja sisällön ristiriitaan jota sitäkin voi luonnehtia paradoksaaliseksi. Mielen kiinnittämisellä en tarkoita aivan samaa kuin yleensä tarkoitetaan huomion herättämisellä, sen huomaan aika ajoin aforismeja lukiessani. Huomion vangitsemisen ja tajuntaan upottamisen pyrkimyksessään aforisti häätyy turvautumaan keinoihin jotka ovat retorisia elleivät suorastaan teatraalisia. Oikea viisaus on hyvin harvoin teatraalista saati briljeeraavaa, kuten aforismit sentään aika usein.

”Titaanin uhman  pohjalta löydämme rukouksen.”

”Uskonnot ovat Maapallon hätäsignaali avaruuksien yöhön.”

”Kärsimyksen helle kypsyttää ilon kylvöä.”

”Vain lyriikan salama voi puhkaista käsitteiden rautaisen esiripun meidän ja maailman väliltä.”

Jokaisen perään lisäisin iloisesti ”tiluliluliin”, ja aika monen muunkin Koskenniemen aforismin. Kaikkia ajatuksiaan hän ei ilmaise yhtä suurellisesti, mutta retorisen kuminan osuus on sen verran tuntuva että se saa ihan järkevätkin toteamukset näyttämään jotenkin epäilyttäviltä. ”Elämä on muistamista ja toivomista, ei muuta.” ”Makuasioista o n kiisteltävä.” ”Ei onnea, vaan iloa kohti.” – tällaiset lauseet näyttävät joutuneen väärään seuraan hänen aforismikokoelmissaan.

Koskenniemen tyylilliset ihanteet eivät ole kestäneet aikaa – tai ehkä juuri tämän esityksen puitteissa tuo sopii kiepauttaa nurin: Koskenniemen tyylillisiä ihanteita ei aika ole kestänyt – niin että hänen nokkimisensa on vähän turhankin helppoa eikä todellakaan omaperäistä.

”Minulla ei ole suurta kirjallista ohjelmaa. Asian ja sanan tulee olla yhtä, eikä muuten voi olla.”

Johdantolauseessaan Paasilinna tapailee vaatimattomuutta, mutta haltioituu sitten kirjoittamaan vaalimansa asenteen muotoon jonka mahtiponsi ei jää hiukkaakaan jälkeen Koskenniemestä. Niin että tilulilulii vain sinullekin tällä kohden, Erno.

Muistelmateokseensa Tähänastisen elämäni kirjaimet Paasilinna kirjoitti lukuja kirjoittamisen lajeista, myös aforistiikasta. Siinä hän esittää järkeviä käytännön näkökohtia, muiden muassa sen että aforistikon – kuten kenen hyvänsä kirjoittajan – olisi syytä välttää haennaisia ja paperinmakuisia kielikuvia. Aforistisen ohjelmanjulistuksensa kolmannessa kohdassa hän kirjoittaa: ”Paatoksen voi saada aisoihin vain ironialla, muuten se on sietämätöntä nautittavaksi.” Se onnistui hänelle usein mutta ei aina

Lähinnä huvittunutta vastakaikua minussa herättävät ylen vakavat äänenpainot myös silloin kun aforisti puhuu esimerkiksi minuuden ja taiteen kaltaisista asioista.

”Onneni, ylpeyteni, elämänuskallukseni on: tehdä omasta minuudestani se, minkä siitä puhtaalla tahdolla voi tehdä.”

”Kerran loppuvat kaikki löytöretket – paitsi runon!”

Edellinen lause oli Siljon, jälkimmäinen Hellaakosken. Kumpaakaan ajatusta vastaan en halua väittää, mutta kummankin sanamuodossa on jotakin mikä estää ottamasta niitä ihan vakavasti.

Jos minulle tarjoutuisi mahdollisuus lahjoittaa aforistille huonetaulu, kirjoittaisin siihen Stanislaw Jerzy Lecin tokaisua hieman muuntaen: ”Mieti ennen kuin määrittelet.” Määritelmämuoto luontuu aforistiseen ilmaisuun hyvin, niin hyvin että aivan päteviksikin lauseentekijöiksi itsensä osoittaneet aforistit saattavat innostua sorvaamaan ylielkeiltyjä tai muuten vaikeasti hahmottuvia, tai mitäänsanomattomia eli tarpeettomia määritelmiä.

”Runo on riippusilta pyörryttävimpien kuilujen yli.” (Aaro Hellaakoski)

”Dogmi on hengen jalkapuu.”  (Kaarlo Marjanen)

”Nerouden ruoka on vamma.”  (Kaarlo Marjanen)

”Vaihto on yhteyden polttoaine.”  (Markku Envall)

”Täydellisen vajavuus on parantamisvaran puuttumisessa.” (Markku Envall)

Hämäryyteen saakka vänkyröiviä määritelmiä tulee Envallin aforistiikassa vastaan siellä täällä, ja muutakin sillä tavoin kirjoittamalla kirjoitetun tuntuista että se vieroksuttaa ainakin minua. Sitä vastoin hänen tutkimusteoksensa Suomalainen aforismi on ansiokas monessa suhteessa, ei vähiten sikäli että se tyypittelee ja valaisevasti luonnehtii aforistiikan keinoja. Luin kirjan tuoreeltaan kiinnostuneena, ja nyt siitä on ollut minulle paljon apua, kun olen koettanut selvitellä tätä kirjoittamisen lajia koskevia tuntojani ja ajatuksiani muotoon jossa niitä voi yrittää esitellä muillekin.

Vastakkainasettelun eli antiteesin varaan rakennettujen lauseiden erityistapauksena Envall esittelee kiasmirakenteen, jonka hän luonnehtii yhdeksi aforistiikan vaativimmista ja vaikuttavimmista tyylikeinoista.

”Uskovainen tietää uskovansa, ateisti uskoo tietävänsä.”  (Alex Matson)

”Kun suomalainen menee autoon, menee auto suomalaiseen ja on kuin viina päässä.” (Samuli Paronen)

Hyviä lauseita ja rakenne on eittämättömän tehokas, mutta myös kavala, koska sen viljely tuottaa paljon mekaanista ja tyhjänpäiväistä nokkeluutta, kuten antiteesi laajemminkin käsitettynä.

Kiasmirakenne tuottaa myös sanaleikkejä ja suurin osa sanaleikkiaforismeista on kertakäyttötavaraa, paitsi milloin parodioidaan aforismien kirjoittamista. Jos viimekesäisen Paimion aforismikilpailun aiheena olivat aforismiparodiat, ymmärrän ensimmäisen palkinnon jakamisen Kari Hongistolle, muussa tapauksessa en sitä oikein ymmärrä.

Antiteeseihin, sanaleikkeihin ja niiden sukuiseen klisheiksi vakiintuneiden käsitteiden ja iskulauseiden humoristiseen kieputteluun oli mieltynyt myös puolalainen Stanislaw Jerzy Lec. Vaikka reaalisosialismin viralliset totuudet ja henkinen ilmapiiri takasivat senkaltaisille keinoille yllin kyllin kohteita ja hirtehishuumorille määrätynlaista ylimääräistä syvyyttä, myös Lecin lauseet mekanisoituvat vitsailuksi, jos niitä lukee monta sivua peräkkäin.

Jahkailevien aloitusten, irrallisilta, epämääräisiltä tai muuten tukkoisilta tuntuvien tekstijaksojen poistaminen kuuluu kustannustoimittajan normaaliin työhön. Kun tämäntapaisista ehdotuksista keskustellaan, kirjailijat saattavat itsekin nähdä että kyseenalaisiksi saatetut pätkät eivät toimi, mutta haikailla että niihin sisältyy jotakin idean kehittelyn kannalta heille henkilökohtaisesti tärkeää, tms. Silloin koetan sanoa että kun talo on saatu valmiiksi, rakennustelineet on syytä purkaa.

Nurinkurista kyllä, huomaan olevani suunnilleen päinvastaista mieltä, kun puheeksi otetaan proosan lajeista pelkistävin. Aforismeista tulee luettavampaa, kiinnostavampaa kirjallisuutta, jos mahdollisimman piukeiksi muotoiltujen lauseiden joukossa on väljempiä ajatuskehitelmiä ja kysymyslauseita, mahdollisesti yksittäisiä iskusanoja ja eri tavoin luonnosmaiselta ja jopa keskeneräiseltä vaikuttavaa tavaraa. Sellainen antaa mielikuvaa ajattelemisen prosessista, lisäksi elintilaa ja kaikupohjaa tehokkaimmille kiteytyksille.

Johdonmukaisimmillaan ajatteluprosessin jäljittely ilmenee sarjallisissa aforismeissa, mutta kiinnostaviin ja vaikuttaviin tuloksiin voi johtaa myös paperille päästetty hapuilu. Tapasin Paavo Haavikon viimeisen kerran noin vuosi sitten, Peter von Baghin Sinisen laulun julkistamistilaisuudessa. Hän mainitsi että silmiensä heikentymisen vuoksi hän ei viitsinyt lukea senkään vertaa kuin voimiensa päivinä, mutta yksi niitä harvoja kirjoja joita hän oli viime aikoina jaksanut lueskella oli Joseph Joubertin Mitä ajattelen, koska sen sekalaisissa pätkissä niin hyvin ilmeni aforismien kirjoittamisen portaittaisuus, kuten hän sanoi.

Nuori Maria Jotuni kirjoitti kirjallisuutemme tiiveimmät ja ankarimmin rajatut novellit. Niihin verrattuna hänen myöhäiseen tuotantoonsa kuuluva mieteproosa on löyhää, monisanaista ja toistelevaa. Olen joskus pohtinut kadottiko Jotuni nasevuutensa vuosien mittaan, mutta kenties hänkin ajatteli että luettavaksi tarkoitettu mietiskely ei voi koostua pelkistä aforismeista. Postuumisti julkaistusta Jäähyväiset –kokoelmasta löytyy pätkä jonka voi halutessaan lukea vaikkapa ohjelmanjulistuksena:

”Mietelmien ei tarvitse olla ajattelua. Ne voivat olla itseviihdyttelyä. Siis jatkoa kehtolauluille vain.”

Kaikkiahan eivät sellaiset kehtolaulunjatkeet viihdytä, mutta se on toinen asia.

En ole suomentanut yhtään varsinaista aforismikokoelmaa. Aforismeja ja aforisminomaisia kiteytyksiä sisältävää miete- tai pohdiskeluproosaa olen suomentanut: valikoimat Tšehovin muistikirjoista, Chamfortin ja Joubertin teksteistä sekä Pascalin Mietteet.

Noista neljästä kirjoittajasta Chamfort oli se joka todella pyrki muotoilemaan ajatuksistaan ja näkemyksistään aforismeja. Parhaimmillaan hän onnistui erinomaisesti ja juuri aforismeillaan hän on lunastanut paikkansa kirjallisuuden historiassa. Silti väitän että hänenkin täsmälauseensa hyötyvät niistä anekdooteista ja hieman väljemmin kirjoitetuista pikapiirrelmistä joiden yhteydessä ne on perinteisesti julkaistu.

Tšehovin muistikirjat muodostavat kiinnostavan erityistapauksen. Kirjailija kirjoitti niihin työskentelymuistiinpanoja: aihelmia, henkilöhahmojen luonnoksia, repliikkejä ja roolilauseita, pikku sattumuksia; virkistävää ja hauskaa luettavaa kaiken kaikkiaan. Sinne tänne noiden pyyhkäisyjen joukkoon on syntynyt lauseita joilla on yleispätevää kantavuutta.

”Jokainen ihminen kätkee jotakin.”

”Jos pelkäätte yksinäisyyttä, älkää menkö naimisiin.”

”Onnentunteen kokemiseen tarvitaan yleensä saman verran aikaa kuin kellon vetämiseen.”

Ja tietenkin viimeinen muistikirjamerkintö, mahdollisesti viimeinen lause jonka Tšehov paperille kirjoitti ja jota siis mielelläni luen hänen henkisenä testamenttinaan:

”Mitä tyhmempi ihminen, sitä helpompi hevosen on häntä ymmärtää.”

Nämä ovat aforismeja, mielestäni sitä hienointa lajia, koska ovat niin eleettömiä ja ikään kuin vahingossa laisikseen tulleita. Lisäksi ne ovat mietelauseita vailla allekirjoitusta, koska Tšehov ei osoittanut minkäänlaista kiinnostusta aforismien sorvailua kohtaan. Hänen kirjeidensä ja aikalaisten muistelmien perusteella tiedämme että tärkeily, mahtipontisuus ja syvähenkisyys kutkuttivat hänen nauruhermojaan, niin että aforistiikkaakin hän luultavasti olisi pitänyt turhan teatraalisena ilmaisun lajina.

Juhani Siljolla on lause: ”Älä pienennä minua oikeasta koostani vertaamalla minua jättiläiseen.” Muotoilun lievästä tilulilulii-henkisyydestä huolimatta ajatuksessa on itua. Lausetta voi sovitella vaikka kenen suuhun, mutta oikeastaan La Rochefoucauldin olisi pitänyt älytä sanoa se. Hänet mielletään yleisesti aforistisen kirjoittamisen isäksi, hän kirjoitti joukon oikein hyviä aforismeja ja muistelmat jotka eivät ole mielenkiinnottomat. Mutta hän sattui olemaan Pascalin aikalainen, ja Pascalin rinnalla hän vaikuttaa näpertelijältä, niin kuin kuka hyvänsä aforisti vaikuttaisi.

Pascal kuuluu kaikkien aikojen huomattavimpiin matemaattisiin ja loogisiin lahjakkuuksiin. Hänen käsityksensä muun muassa äärettömyyden olemuksesta ja tieteellisen päättelyn kriteereistä olivat parisataa vuotta aikaansa edellä. Myös sanankäyttäjänä Pascalin valmiudet olivat poikkeukselliset. Hän kirjoitti kirkkaasti ja täsmällisesti ja sanoi asiat halki tavalla joka on saanut niin sanotusti henkevään lörpöttelyyn mieltyneet ranskalaiset tuntemaan häntä kohtaan jonkinlaista pyhää kauhua. Voltaire ei ollenkaan hyväksynyt Pascalin uskonnollisia käsityksiä, mutta oli sitä mieltä että Maaseutukirjeet olivat ensimmäinen proosamuotoinen nerontuote joka ranskan kielellä oli kirjoitettu.

Kun Pascal ryhtyi kirjoittamaan kristinuskon puolustusta, hän sai huomata että tehtävän suorittaminen mielekkäällä ja hänen omat kriteerinsä täyttävällä tavalla ylitti hänenkin voimansa. Teos jäi kesken, tai oikeastaan suurisuuntaisen ja, muistiinpanoliuskojen ilmeestä päätellen, tuskastuttavan aikomuksen asteelle. Puolustuspuheen luonnokset, tuhatkunta tekstifragmenttia käsittävä kokoelma julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen Mietteiden nimellä.

Mietteistä löytyy toinen toistaan vaikuttavampia ajatuskulkuja, kysymyksenasetteluja, moraalia, inhimillisiä pyrkimyksiä ja ajattelua koskevia toteamuksia ja luonnehdintoja. Vaikuttavuutta on omiaan lisäämään se että nuo lauseet ja katkelmat on kirjoitettu jonnekin niiden ohi ja kauemmaksi tähdäten, niin kuin zenin hengessä jousiammuntaa harjoittelevan käsketään tekemään, että kirjoittaja ei ole pysähdellyt miettimään ilmaisunsa vivahteita eikä hiomaan lauseiden käänteitä jonkin salonkinokkeluuden hengessä.

Ja kun Pascal sitten kirjoittaa erilaisten aivomyrskyjensä lomaan esimerkiksi: ”Ei ole hyvä olla liian vapaa. Ei ole hyvä että saa kaiken mitä tarvitsee”, nuo mitään sen enempää yrittämättömät toteamukset saavat poikkeuksellista kontekstuaalista voimaa ja niiden yksinkertaisuus alkaa tuntua ’suur-yksinkertaisuudelta’, kuten vaikkapa Otto Manninen voisi sanoa.

Esimerkkinä vielä yhdenlaisesta tahattomuudesta kerron tapauksen josta Hannu Mäkelä on kirjoittanut tuoreessa ystäväkirjassaan Eetu.  Mäkelä ja venäläinen lastenkirjailija Eduard Uspenski matkustivat Helsingistä Hämeenlinnaan Erno Paasilinnaa tapaamaan. Heitä odotellessaan Paasilinna oli nauttinut valkoviiniä, ilmeisesti syntyjä syviä pohdiskellen. Kun vieraat saapuivat, hän alkoi pitää mutisevaa monologia ja nukahti pian pöydän ääreen. Herättely ei ottanut onnistuakseen, Hannu ja Eduard juttelivat keskenään venäjäksi. Vihdoin Erno kohotti päätään, katsoi tulijoita ja tokaisi: ”Yksi kieli, yksi moraali.” Saman tien hän nukahti uudelleen.

Seurustelun jatkaminen näytti tarkoituksettomalta ja vieraat lähtivät jatkamaan matkaa. Hannu kuitenkin käänsi isännän lauseen Uspenskille, jonka mielestä se oli tavattoman hienosti ja syvämielisesti sanottu. Tämän Hannu kertoi soittaessaan seuraavana päivänä Ernolle.

– En minä ole ikinä sanonut mitään tuollaista, Erno ärähti.

– Kyllä sanoit, paljon muuta et sanonutkaan. Ja se on hyvä lause.

Hannu työskenteli vielä tuolloin Otavan kotimaisen kirjallisuuden osastopäällikkönä. Kun Paasilinna seuraavan kerran lähetti hänelle aforismikäsikirjoituksen, ”Yksi kieli, yksi moraali” sisältyi siihen. Mukana seurasi kaksikymmentä markkaa palkkiona ”hänen aforisminsa kirjoittamisesta”.

Samaan tapaan eli kahden muun kirjailijan voimin on minusta itsestänikin tullut aforisti. Minerva-kustantamo tilasi Arno Kotrolta viime vuonna sadan mietelauseen kokoelman Hyvän elämän sanat. Sopivia viisauksia haeskellessaan Kotro tuli lukeneeksi ystävänsä Anna-Leena Härkösen kolumnikokoelman Palele porvari. Sen takakannesta osui hänen silmäänsä lausepari joka tuntui hänestä sekä hauskalta että syvämieliseltä: ”Muista että et ole yksin. Kaikki muutkin ovat.” Siltä istumalta Kotro soitti Härköselle ja kysyi saako toteamuksen lainata tekeillä olevaan kokoelmaan. Anna-Leena vastasi että hänen puolestaan kaikin mokomin, mutta kirjan takakansi ei ole hänen tekstiään vaan Martin. Sen jälkeen Kotro otti yhteyttä minuun ja teki luvallani minusta aforistin, yhden maksiimin miehen. Kaiken tässä sanomani valossa koetan sellaisena pysyäkin.

Edellä jo pariin otteeseen mainitulla Paasilinnalla oli tapana lukea suomalaista kirjallisuutta urakoina: jonkun kirjailijan teokset mielellään yhteen menoon ja alusta loppuun. Kerran hän soitti Tuomas Anhavalle:

”Minä olen nyt tutkinut Juhani Siljon tuotannon hyvin tarkkaan kannesta kanteen, ja sanon että siltä mieheltä ei ole jäänyt muuta lukemisen arvoista kuin pari kolme runoa ja ehkä kymmenkunta aforismia.”

”Jassoo”, isäni vastasi hyväntuulisesti. ”No paljonko luulet itseltäsi jäävän?”

Jos jätän voimasanat toistamatta, Erno ei vastannut oikeastaan mitään. 

MARTTI ANHAVA

Esseisti ja suomentaja Martti Anhava piti oheisen esitelmän Suomen aforismiyhdistyksen vuosikokouksessa 24.11.2008. Se julkaistiin myös Parnasson numerossa 1/09 (ilman lopussa olevaa Erno Paasilinna -muisteloa). Alustus julkaistaan Aforismiblogissa Martti Anhavan ja Parnasson päätoimittajan Jarmo Papinniemen luvalla.

Kuva: M. C. Escher

Aforismit lähtivät raiteille nyt toisena vuonna peräkkäin. Suomen aforismiyhdistyksen ja Helsingin kaupungin liikennelaitoksen (HKL) yhteisessä Ajatus kulkee -kampanjassa on mukana nelisenkymmentä aforismia, jotka ovat esillä Helsingin raitiovaunuissa, metroissa ja metroasemilla kuukauden ajan (22.2.–15.3.2009, mahdollisesti pitempäänkin). Yksittäiset aforismit ovat esillä liikennevälineissä, aforismisarjat ja -sikermät metroasemien isoissa julisteissa.

Aforismien teemana on tänä vuonna tunteet, joissakin aforismeissa tosin vain löyhemmin. Aforismit valitsi yhdistyksen nelihenkinen raati.

Vuoden 2009 kampanjassa mukana olevat aforismit:

Vain vankeus voi olla ehdollista. Rakkaus on aina ehdotonta.

Aleksi Ahtola

Yhä uudelleen lapsi testaa kasvattajansa rakastamiskyvyn.

Helena Anhava

Hade jag ej träffat dig

hade jag varit tvungen

att leva mitt liv utan att veta

att jag ej kan leva utan dig.

K-G Backholm

Valoa kohti kuljet niin kuin kevät, jos uskallat katsoa.

Markku Envall

Lyhytnäköisellä sokea piste: maapallo.

Sami Feiring

Miten kauniita ja viisaita puut ovat. Huutomerkki. Ne ovat joko minun pituisiani taikka minun ikäisiäni.

Paavo Haavikko

Muistojen kultareunat. Ei konepesua.

Hannu Hirvonen

Suru on sielun toinen nimi, sininen planeetan pohjaväri.

Olli Hyvärinen

Ystävyys on sekä työ että palkka.

Heikki Morgan Hämäläinen

On helpompi vihata kaikkea kuin olla rakastamatta mitään.

Aiman Kaddoura

Hankalaa on kun haluaa elämän kumppanikseen.

Arno Kotro

Irrotin otteeni elämästä. Se rupesi hengittämään.

Raimo Koivistoinen

Meren toivo: vielä jäädyn vahvaksi.

Riitta Korhonen

Sitoutuminen on vaikea solmu.

Eva Kyyhkynen

Missäpä muussa maailman toivo olisi kuin rakkaudessa.

Lassi Kämäri

Omatunto on aisti.

Torsti Lehtinen

Kantapään kautta, sopiva etenemisnopeus.

Pauli Luoma

Frågetecknet som förälskelsens stora bokstav.

Fredrik Lång

Valo ilman varjoja. Autiomaa.

Johannes Ojansuu

Kun avaan sinulle oven, olet jo mennyt lävitseni.

Vesa Papunen

Tammikuinen vesisade, säällinen murhenäytelmä.

Eino Vastaranta

***

Rakkaus virtaa sinuun. Voit tehdä sille kahta:

virtauttaa edelleen tai padota, murtua.

Sillä on kaksi osaa: antaa hyvää, ja kaksi vastakohtaa:

ei antaa, itsekkyys, ja antaa pahaa, viha.

Sinulla on kaksi syntiä: tuhota hyvää, kierrättää pahaa.

Ja kaksi velvollisuutta: kierrättää hyvää, tuhota pahaa.

Edelliseen kaksi keinoa: antaa itsestään, antaa luonnon antimista.

Jälkimmäiseen kaksi keinoa: surra, antaa anteeksi.

Markku Envall

Anna sanoille silmäsi, säteilevät.

Aika pysähtyy missä vain niille, joita se ei sido.

Rakkaus ei ole aihe menneisyyteen, se muuttaa nykyisyydeksi kaiken.

Kantaa kukille vettä ja tuntee virkistyvänsä.

Me katsomme sitä joka luo silmänsä meihin.

Mirkka Rekola

Ansaitseeko hän rakkautesi? Toivottavasti ilman ylitöitä!

Nainen odottaa yhdeksän kuukautta, äiti lopun ikäänsä.

Lapsi ei puhu luovuudestaan; lintu lentää, kala ui, siinä se.

Rakkauden nälänhätä on maailman laajuinen.

Toivonkipinällä lämmittelevät kokonaiset kansakunnat.

Arto Seppälä

Sinä tulit, ja minä olin mennyttä miestä.

Tahtoo merelle, mutta jättäisi aallot rantaan.

Pääsi pitkälle elämässä. Ehtikö iloon asti?

Aarteita paljon mutta löytäjät harvassa.

Lapset ovat ihmiskunnan yritys viisastua.

Eero Suvilehto

hakusanat: raideaforismi, raideaforismit, raideaforismeja

Tiina Lehikoisen Sitruunalumilyhtyjä valittiin Vuoden aforismikirjaksi (tarkemmat tiedot täältä). Aforismiblogi esitti Tiina Lehikoiselle lämpimien onnittelujen lisäksi muutaman kysymyksen.

Mikä sai sinut kiinnostumaan aforismeista ja kirjoittamaan niitä?

Olen lukenut aina paljon kaikenlaista kirjallisuutta ja lukijana olen luonteeltani "keskusteleva". Luulen, että ensimmäiset aforisteina pidettävät tekstini ovat syntyneet dialogisessa suhteessa toisiin teksteihin, kuten teoriakirjoihin, sanomalehtiin ja esseisiin. Olen kokenut tarpeelliseksi kommentoida ja mahdollisesti kyseenalaistaa tekstissä sanottua. Tai sitten aforismit ovat syntyneet tarpeesta kapinoida vallitsevia mielipiteitä vastaan, sillä erilaiset arvokeskustelut ovat vetäneet minua puoleensa teini-ikäisestä lähtien. Erityisen reaktioherkkä olen ollut eläinten oikeuksia, ihmisoikeuksia ja ympäristökysymyksiä sivuaville keskusteluille.

Aforismin muoto sopii temperamentilleni. Se on hyvin intensiivinen, eettisesti virittynyt ja hidas muoto kirjoittaa.

Miten luonnehtisit itseäsi aforistina?

Olen tinkimätön yksityiskohtien suhteen, suhteellisuuden korostaja ja kiinnostunut ruumiin fenomenologiasta. Kirjoittajana en välitä pysytellä kirjallisten lajityyppien sapluunamaisissa rajoissa (aforismi:proosa:runo), jos sanottava edellyttää astumista muodollisten rajojen yli. Loppujen lopuksi kieli on kuitenkin valtava saareke, jolla me kaikki vaellamme erilaisiin muotoihin ja puhumme itseämme niiden kautta.

Kauempaa katsoen aforismikokoelmasi kansi muistuttaa äänilevyn kantta. Jos kokoelmasi olisi levy, millaista musiikkia – tai mikä levy – se olisi?

Kiinnostavaa, mikähän kirjani kannessa muistuttaa levynkantta? Mutta jos Sitruunalumilyhdyt olisivat musiikkia, luulen, että tekstit soisivat huiluina ja jousin. Tai sitten kyseessä olisi äänikudos, jossa orgaaniset ja epäorgaaniset äänet sekoittuvat toisiinsa. Kenties siinä olisi myös ripaus samaa maata kuin John Faheyn Red Cross -levyssä, jota muistan kuunnelleeni hartaasti kirjoittaessani kyseisiä aforismisarjoja.

Sitruunalumilyhtyjen esittelyteksti mainitsee kirjasi horjuttavan lajityypin todellisuuskäsitystä. Mitä tarkasti ottaen haluat horjuttaa? Mihin suuntiin pyrit viemään aforismia?

Yksinkertaisimmillaan aforismit pyrkivät esittämään universaaleja objektiivisia totuuslauseita maailmasta ja rakentavat samalla universaalia kokemuksellisuutta sekä kokijaa, joka todellisuudessa on hyvin usein valkoihoinen hetero mies. Tämä on asia jota tahdon horjuttaa.

Että myös vaietut marginaalit saisivat äänensä kuuluviin ja todellisuuksien suhteellisuus korostuisi. Kirjassani kritisoidaan juuri tästä syystä länsimaisen rationaalisuuden "sukupuolettomuutta" ja korostetaan naiseroa.

Mutta en minä halua aforismia minnekään viedä. Haluaisin, että se veisi minua ja muita lukijoita uusien näkemisen ja kokemisen tapojen äärelle. Että se jatkaisi etsimistä ja kysyisi yhä uudelleen ja uudelleen mitä ja miksi.

Kirjasi takakannessa sinun kerrotaan myös olevan frigativiivien ystävä. Ovatko ne jotain syötävää? Miltä ne maistuvat?

Frikatiivit ovat hankausäänteitä. Kyseisiä äänteitä lausuttaessa ilmanvirtausta rajoitetaan niin, että syntyy hankaushälyä. Suomessa frikatiiveja ovat sibilantit (s), ja spirantit (f, h). Tunnustelkaa, miltä ne maistuvat suussa ja miten ne soivat kehossa, ajatelkaa niitä metaforisesti.

En tiedä voiko frikatiiveja syödä, en ole koskaan koettanut. Jos voi, otaksun niiden maistuvan tuulimaan hiekalle, syljelle ja suolalle. Kiinnostuneet voivat saada niistä esimakua toistelemalla "vesihiisi sihisi hississä" -hokua.

Millaisia mahdollisia lukuohjeita haluat antaa Sitruunalumilyhtyjen lukijalle?

Avaa takki ja tunnustele sanoja. Puhu niiden kanssa. Anna hiljaisen ja pimeä olla.

Millaisesta aforistiikasta pidät? Onko sinulla aforistiesikuvia tai vaikuttajia?

Rekolan ja Haavikon aforismit ovat olleet minulle erityisen tärkeitä, samoin erilaiset fragmentit (esim. Novalis ja Nietzsche). Lukijana odotan aforismeilta hätkähdyksiä, nopeita välähdyksiä, jotka pakottavat minut tietoiseksi omasta asennostani ja haastavat kulkemaan kieltä syvemmälle. Lukemaan sanottua myöten ja vastaan. Rekolan aforismien herkkyys, avoimuus ja tarkkuus ovat parhaillaan huikaisevia. Ja Haavikon tekstit osoittavat hänet ironian ja näkyväksi tekemisen mestariksi. Lisäksi tunnen mieltymystä Elias Canettin, Oscar Wilden, Gunnar Björlingin ja Stanislaw Jerzy Lecin aforismeihin. Varsinkin Björlingin kirjallinen omintakeisuus on minusta hyvin kiinnostavaa.

Entä runon puolella? Millaisesta runoudesta pidät? Nimiä?

Mieltymykseni vaihtelevat. Toisinaan pidän hälinästä, ylisanallisuudesta ja L.A.N.G.U.A.G.E. -runoudesta, toisinaan nautin symbolistisesta hämäryydestä, draamallisista roolirunoista ja modernismin veistosmaisuudesta. Tärkeitä esikuvia ovat olleet eteläamerikkalaiset runoilijat kuten Octavio Paz, toisaalta Göran Sonnevi, Wendy Cope, John Ashbery ja UKON. Ja lukiossa olin hyvin ihastunut Fernando Pessoaan. Kotimaiselta puolelta mainittakoon (äsken jo aforismien puolella mainittujen lisäksi) Pylkkönen, Aronpuro, Kirstinä ja Saarikoski; tosin näitä listauksia voisi jatkaa loputtomiin, eivätkä nimiluettelot kerro paljoakaan tekstien kohtaamisesta. Yksittäisistä kokoelmista Jorma Erosen Uigur vaikutti aikanaan paljon, samoin erilaiset eskimo- ja intiaanirunouden kokoelmat.

(Aforismieni lyyrisyys on kenties syy, miksi runous nousee tässä esiin. Toisaalta myös proosa ja draama ovat minusta usein hyvin lähellä sitä punktuaalista huipentumaa, jota aforismit tavoittelevat.)

Miten vertaisit aforismia ja runoa ilmaisumuotoina?

Kärjistäen voisi sanoa, että aforismit ovat päälausemaisia nasevia iskuja, joiden on tarkoitus osua keskelle lukijan otsaa. Ne tarjoilevat alleviivattua maailmaa.

Runo luottaa kuviin, kerroksellisuuteen, häivähdyksiin, lukijaan ja rytmiin. (Rytmi on tässä olennainen seikka: millaisin painoin sanat tipahtelevat, miten tauot puhuvat, kuinka luettu ruumiillistuu kielessä.) Runossa esityksen "muoto" on latautuneempi, myös se puhuu. Mutta onneksi on olemassa toisenlaisiakin aforismeja.

Mielestäni kaiken kaunokirjallisuuden peruslähtökohdaksi sopii Novaliksen seuraava fragmentti: - - "Aidon runollisen kielen tulee kuitenkin olla orgaanista, elävää. Kuinka usein tunteekaan sanojen olevan liian köyhiä tavoittaakseen yhdellä iskulla useampia ideoita." (Fragmentteja, nro 47)

Kirjassasi on vahva feministinen juonne. Millaisena näet suomalaisen yhteiskunnan ja henkisen ilmapiirin tasa-arvon näkökulmasta. Missä ovat suurimmat ongelmat?

Suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvoisuus on utopiaa, mutta niin kai tasa-arvo aina on. Vaikka naistoimijoilla on enemmän nk. julkista valtaa kuin aiemmin, elämme hyvin seksistisessä kulttuurissa. Herrahissit toimivat yrityspuolella, politiikassa ja ikävä kyllä muuallakin. Tosin eivät kaikki miehetkään ole keskenään samanarvoisia.

Sukupuolierojen ohella tasa-arvottomuudesta kielivät kasvavat luokkaerot, epätasapainoinen aluepolitiikka sekä maahanmuuttajien ja seksuaalivähemmistöjen asema. Nämä ovat tietysti ne näkyvimmät epäkohdat. Arvopohjan muuttumista hidastavat erilaiset eturistiriidat, tapojen jähmeys ja konservatiivisuuden lisääntyminen.

En usko, että kaikki yhteiskunnalliset toimijat voivat koskaan olla täysin tasa-arvoisia, se olisi liian idealistista. Mutta siitä huolimatta aion jatkaa osallistumista arvokeskusteluihin ja oikeuksien penäämistä, kuten naisten oikeutta omaan ruumiiseen. Epäkohtien tiedostaminen on jokaisen kansalaisen eettinen velvollisuus.

Sinulla on työn alla toinen aforismikokoelma. Voitko valottaa sitä? Miten se eroaa Sitruunalumilyhdyistä? Milloin ilmestyy?

Tuleva aforismikokoelmani Isoympyräkatu on teemoiltaan ekokriittinen. Kokoelman tekstit käsittelevät ihmisyyden suhdetta muuhun luontoon ja eri aikakausien luontosuhteita. Lisäksi teos on ”paikkasidonnainen”: sen osiot on nimetty maantieteellisten paikkojen mukaan ja kunkin osion aforismit sisältävät aineksia nimikkopaikkakunnan kulttuuriperimästä.

Kirja eroaa Sitruunalumilyhdyistä aiheeltaan ja myös paikkasidonnaisuus asettaa sille toisenlaiset rajat kuin esikoisellani oli. Kokoelman on tarkoitus valmistua kuluvan vuoden aikana.

(SF)

Suomen aforismiyhdistys on valinnut vuoden 2008 aforismikirjaksi Tiina Lehikoisen teoksen Sitruunalumilyhtyjä. Kirjan on kustantanut ntamo.

Vuoden aforismikirja valittiin nyt neljännen kerran. Aiemmin on palkittu Markku Envallin, Olli Hyvärisen ja Jarkko Laineen teokset.

Valinnan teki yhdistyksen nimeämä kolmihenkinen raati, johon kuuluivat kirjailija Olli Hyvärinen, kirjallisuuskriitikko Ritva Kolehmainen ja yhdistyksen sihteeri, aforisti Ari Vienonen. Raadin äänivallattomana sihteerinä toimi yhdistyksen puheenjohtaja Sami Feiring.

Raadin perustelut

Raati perustelee valintansa näin:

”Tiina Lehikoisen aforismikokoelma Sitruunalumilyhtyjä liikkuu kielen ja mielen rajamaastossa etsiessään aforistisen ilmaisun rajoja niin muodon kuin sisällön tasolla. Kirja teksti on sekä lyyristä että älyyn vetoavaa, se haastaa lukijan vuoropuheluun ja lukukertojen myötä täydentyvään lukukokemukseen. Teoksen teemoja ovat muun muassa totuuden suhteellisuus ja muut tieto-opilliset kysymykset, näkökulma on vahvasti feministinen.

Sitruunalumilyhdyissä yksittäiset aforismit laajentuvat aforistisiksi sarjoiksi, joista muodostuu jäsentynyt ja johdonmukainen kokonaisuus. Tekstin ajoittainen fragmentaarisuus ja taitollinen väljyys tuovat ilmaisuun ilmavuutta ja antavat tilaa lukijalle. Sitruunalumilyhtyjä on omaperäinen ja merkittävä puheenvuoro aforismin uudistamiseksi ja lajityypin kehittämiseksi.”

Tiina Lehikoinen

Kirjailija ja kirjallisuuskouluttaja Tiina Lehikoinen (s. 1982) on valmistunut filosofian maisteriksi Turun yliopiston Taiteiden tutkimuksen laitokselta. Vuonna 2008 ilmestynyt aforismikokoelma Sitruunalumilyhtyjä on Lehikoisen esikoisteos. Hän on myös julkaissut lorutyylisiä tekstejä sisältävän teoksen Käyttölaulelmia paperiveneille ja muille pääjalkaisille (2008), joka on Maija Lehikoisen kuvittama.

Tiina Lehikoisen runoja on julkaistu useissa lehdissä, muun muassa Kaltiossa, Kerberoksessa, Lumoojassa ja Tuli&Savussa, lisäksi hän on kirjoittanut tieteellisiä artikkeleita. Lehikoinen valmistelee parhaillaan toista aforismikokoelmaansa. Esikuvikseen aforistikkoina hän on maininnut Paavo Haavikon ja Mirkka Rekolan. Lehikoinen pitää blogia osoitteessa http://potpuri.blogs.fi .

Aforismeja Tiina Lehikoisen teoksesta Sitruunalumilyhtyjä:

Ritualisoidut tilat, rajojen lumo.

Mytty käsissä änkytän pistettä.

Harharetki, ehkäpä se juuri on minän mahdollisuus. Kaikki ne purjeet, repeytyvät, pisteittä kädet, köleistä pimeä.

Tahritaan ruudut näkyviin rikkomalla iho, kuka on sarana?

Sanat eivät tarkoita, eivät tietenkään. Ne tapahtuvat, tarkoittamattakin.

Puut, yhdenmittaiset maiseman kanssa. Muuttuvat epäilyttäviksi, luotisuorat, riisutut.

Aaltoja, silmä sen suolan tekee. Ja saarekkeen. Majakan. Sinne mentävä niiden, joilla valo.

Heität siis koiraa kivellä? Itseäsi heität.

Silmien määrä, neulallakin.

Liikaa yksityiskohtia, nyt jo yhdentekevät, on puhuttava nopeammin.

Tilke, muuri, rajapinta. Iholta löysit ensi kertaa itsesi.

Näköisyys ei tee todeksi. Laudat taloa. Nauloitta.

Sydäntä et voi pysäyttää, etkä kättä. Siinä totuusehdot matkalle.

Vuoden aforismikirjat

Lue myös Tiina Lehikoisen tuore haastattelu.

*****

VASTAUSAIKA ON PÄÄTTYNYT. Media-aiheisia aforismeja voi toki laittaa tänne lisääkin, mutta ne eivät enää osallistu kilpailuun. Kilpailun tulokset ilmoitetaan niiden selvittyä, todennäköisesti maaliskuun aikana.

*****

Aforismiblogin yleisönosastolla virisi jokin aika sitten keskustelu Juhani Siljon aforismista ”Sanomalehtimies – ammattivalehtelija.” ja sen sisältämän väittämän oikeutuksesta.

Keskustelun innoittamana valittiin Aforismiblogiin sikermä media-aiheisia aforismeja. Sikermää koottaessa kävi selvästi ilmi, että mediaa käsittelevät aforismit ovat lähes kaikki aiheeseen kriittisesti suhtautuvia. Neutraaleja löytyi muutamia, mutta myönteisesti mediaa kommentoivia vain harvoja tai ei ollenkaan. Johtuuko tämä sitten aforismin yleisestä luonteesta, median olemuksesta vai jostakin muusta, siihen vastatkoon jokainen itse.

Niin tai näin, Aforismiblogi päätti järjestää rennon ja leikkimielisen aforismikisan, jossa etsitään uusia (= muualla aiemmin julkaisemattomia) mediamyönteisiä aforismeja. Kirjoita siis yksi tai useampi aforismi, jossa mediaa käsitellään myönteiseen sävyyn ja laita aforismisi esille tämän postauksen kommenttiosioon (tai blogin yleisönosastoon tai sähköpostitse osoitteeseen aforismiyhdistys /at/ netti.fi). Voit osallistua nimellä tai nimimerkillä.

Vastausaikaa on helmikuun loppuun asti. Voittajan valitsee arvovaltainen raati ja voittaja palkitaan maineen ja kunnian lisäksi kirjapalkinnolla.

Sami Feiring

------------------------------------------------------------------------------------

JA VOITTAJA ON...

Helmikuun aforismikisan tuomarina toimi aforistikko Raimo Koivistoinen Jyväskylästä. Alla hänen ratkaisunsa ja perustelut.

HELMIKUUN AFORISMIKISAN RATKAISU

Suomen aforismiyhdistys aloitti 10.2.2009  rennon ja leikkimielisen aforismikisan, jossa etsittiin uusia mediamyönteisiä aforismeja. Kisaan sai lähettää yhden tai useamman aforismin. Kilpailuaikaa annettiin helmikuun loppuun saakka. Kisan taustana oli Aforismiblogissa käyty keskustelu Juhani Siljon aforismista ”Sanomalehtimies – ammattivalehtelija.”. Keskustelun johdosta Aforismiblogiin valittiin sikermä media-aiheisia aforismeja. Kävi ilmi, että lähes kaikki olivat aiheeseensa kriittisesti suhtautuvia. Tästä löytyi aihe mediamyönteisten aforismien etsimiseen.

Kisaan osallistuttiin vilkkaasti. 26 kirjoittajaa lähetti yhteensä 292 aforismia. 2 kilpailijaa tyytyi yhteen aforismiin. Suurin henkilökohtainen määrä oli 53.

Hyvä uutinen ei ole uutinen, mutta voiko mediamyönteinen aforismi olla hyvä? Tämän kisan perusteella vain harvoin mutta joskus kumminkin. Näen tähän asiantilaan muutamia syitä.

Aforismit suhtautuvat yleensä hyvin kriittisesti käsittelemiinsä asioihin ja ilmiöihin. Tämä on niille lajityypillistä. Myönteisistä asioista on vaikeampi tehdä viiltävän teräviä lauseita kuin kielteisistä. Hyviä myönteisiä ei siis realistisesti ajatellen ollutkaan suuria määriä odotettavissa.

Kyseessä oli mittatilaustyö ja lyhyt toimitusaika. Näissä oloissa on hyvän aforistiikan syntyminen kuin lottovoitto. Aforismi on tyypillisesti oman tiensä kulkija, joka ilmaantuu näkyviin sattumalta ja odottamatta, jos hyvin käy. Se syntyy hitaasti ja tiedostamatta ihmismielen syvyyksien paineissa kuin timantti maaperässä kunnes löydetään. Jos hyviä mediamyönteisiä aforismeja olisi syntyäkseen, niitä olisi jo syntynyt spontaanisti.

Median tarpeellisuus ja arvostus ovat itsestään selvyyksiä, joita jotkin poikkipuoliset sanat eivät kumoa. Tästäkään syystä se ei kaipaa kiittävää liturgiaa.

Vaikka kisassa etsittiin mediamyönteisyyttä, joukosta löytyy monia kriittisiä lauseita. Ilmeisesti niitä syntyy helposti, ellei itsekritiikki ole kohdallaan.

Kirjoittajat ovat ampuneet nuoliaan etupäässä nimimerkkien suojasta, mutta myös omalla nimellä on tunnistettavasti esiinnytty. Kisan luonteeseen nähden oli riemastuttavaa löytää nimimerkeistä kaikki Marxin veljekset.

Tekstejä lukiessa huomaa, että kisaan on todella lähdetty rennoin mielin. Monet ovat antaneet tulla mitä hetkessä on mieleen juolahtanut. Tiukan aikataulun puitteissa tämä onkin ymmärrettävää. Tuomarina joudun ottamaan tehtäväni täysin vakavasti leikkimielistä painotusta unohtamatta. Ensivaikutelman saatuani annoin aforismien hautua mielessä ja palasin niiden ääreen moneen kertaan kunnes päätökseni kypsyi.

Lähetetyissä lauseissa on paljon asiaa, enemmän kuin leikkimielisyyttä. Se ei vielä riitä tekemään lauseista hyviä aforismeja. Myöskään sanaleikit eivät sinällään riitä aforismeiksi.

Työtäni tehdessä johduin miettimään myös mitä media on. Juhani Siljon aikaan mediasta tuskin puhuttiin. Silloista mediaa olivat ennen kaikkea sanomalehdet. Lehdistö on edelleen hyvin merkittävä media. Sami Feiringin laatimassa media-aiheisten aforismien kokoelmassa on lehdistön osuus melkoinen. Lehtien rinnalle ovat ajan mittaan nousseet radio ja televisio ja viime aikoina internet. Itse koen median erilaisina joukkotiedotusvälineinä.

Päätöstä harkitessani otin huomioon sekä yksittäisten aforismien laadun että kilpailutyöt kokonaisuuksina. Voitto jaetaan yksimielisesti kahden erilaisen kilpailutyön kesken. Niiden tekijät ovat  Groucho M. ja Tero.* Käytettävissäni olevilla keinoilla en ole voinut todeta, etteivät heidän aforisminsa olisi uusia ja ennen julkaisemattomia.

Groucho M.:n 11 aforismia muodostavat ehyen kokonaisuuden. Ne ovat hyvin muotoiltuja, nasevia ja sisällöltään painokkaita ja sisältävät aimo annoksen leikkimieltä ja huumoria. Laatueroja aforismien kesken on, mutta se on luonnollista kaikissa aforismikokoelmissa. Koska näitä aforismeja ei kisan luonteesta johtuen löydy ennestään mistään julkaisuista, dokumentoin ne tähän:

Lukulasien kallistelu pitää aseiden kalistelun loitolla.

Media on kansakunnan äänirauta.

Media voimistaa kuiskauksen huudoksi, monesti vaikenemisenkin.

Lehti on otsikoidensa kokoinen.

Heill´ Vanhanen, meill´ Uutinen.

Sananvapauden miekka, viiltävä.

Pressiklubi, ei savua ilman tulta.

Pressiklubin askiin luonnosteltiin kansakunnan linjat.

Tyhjän toimittaa täydeksi, joka päivä.

Postiluukun aamuinen kolahdus satakielenkin laulua suloisempaa.

Ellei media tuo viestiä joku vie sen.

Tero on jättänyt kisaan yhden mutta sitäkin nasevamman aforismin: Wapaus, Weljeys ja WWW.

Aforismin pohjana on Ranskan suuren vallankumouksen ajoilta periytyvä erittäin tunnettu iskulause: Vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Tero on käyttänyt aforismin luomisessa tuttua tekniikkaa. Hän on ottanut pohjaksi vanhan sanonnan, josta hän on muuttamalla saanut syntymään uuden, jolla on uutta sanottavaa.

Teron muunnos on nykyhetkeen päivitetty pistokas vanhasta iskulauseesta. Ween vanhahtava käyttö sanoissa wapaus ja weljeys korostaa sanoman ikää ja kestävyyttä. WWW tuo aforismiin vanhan tasa-arvon uudessa ja aforismin alkuosan kanssa yhteensointuvassa muodossa.  WWW:llä on maailmanlaajuisesti suuri merkitys sananvapauden ja demokratian lisääjänä ja sitä kautta tasa-arvon edistäjänä. Ween yhtenäinen käyttö korostaa kauniisti ja muistettavasti aforismin sanomaa. 

RAIMO KOIVISTOINEN

* Nimimerkkien takaa paljastuivat Mika Korhonen (Groucho M) ja Tero Kärkkäinen (Tero).  

Kuva: Antti Vuorijärvi