VAHINGOSSA VIISAASTI ELI MITEN MINUSTAKIN TULI AFORISTI

Isäni Tuomas Anhava ei muistanut aivan tarkkaan minkä ikäisenä hän huomasi vanhempiensa kirjahyllyssä teoksen Blommornas intelligens. Isoäidiltään jo varhain saamansa kielikylvetyksen ansiosta hän saattoi olla aika pienikin; joka tapauksessa kirjan nimi nauratti häntä. Sen oli kirjoittanut Maurice Maeterlinck, ja pojalle kerrottiin Maeterlinckin olleen paitsi näytelmäkirjailija ja runoilija myös ajattelija. Kun ajatuksen ja ajattelun mielteet sitten ajan mittaan paremmin hahmottuivat, poikaa alkoi naurattaa se että joku voi ajatella ammatikseen. Aikuisena se on naurattanut vielä enemmän, isäni totesi näitä elämyksiä muistellessaan.

Muunnettavat muuttaen suhtaudun itse samansuuntaisesti aforismeihin, joita myös ajatusten hedelmiksi on kutsuttu. Olen selvillä siitä että niitä on olemassa, olen lukenut aforismeja, olen suomentanut aforistista proosaa ja mielestäni osaan erottaa hyvän aforismin huonosta. Mutta jos syystä tai toisesta pysähdyn miettimään käsitettä ’aforisti’, tai mielikuvaa siitä että joku oikein kirjoittaa aforismeja, minuakin alkaa helposti naurattaa.

Lajin luonne on jotenkin paradoksaalinen. Aforismi lienee suorasanaisen kirjallisuuden pienin yksikkö, toisaalta se on oman lajityyppinsä suurin mahdollinen yksikkö, varsinkin onnistuneimmillaan. Mitä tyhjentävämmin aforismi asiansa sanoo, sitä vähemmän sillä on jatkuvuutta, sitä vähemmän se kaipaa muita aforismeja seuraansa.

Aforismin pitää ladata paljon pieneen tilaan, olla itsensä selittävä ja itsessään täydellinen. Aforismi on ajatusketjun tiivistymä tai päätepiste, jonkin kokemuksen tai kokemusten piirin summa. Sellaisena aforismi vertautuu esimerkiksi kirjan loppuun. Kuka välittäisi lukea peräkkäin pantuja kirjojen loppuja? Aforismin sukuisia ilmaisun muotoja ovat sananlaskut, määritelmät, iskulauseet, vitsit ja arvoitukset. Kuka niitäkään viitsii lukemalla lukea?

Omien sanojensa mukaan Kari Suomalainen ei suhtautunut runouteen välinpitämättömästi vaan vihamielisesti. Viimeistään silloin kun runoilija yritti tolkuttaa että ”tuuli on ruumiini” ja ”kuu on hänen otsallaan” ja ”tuulet huulien alla”, Karin teki mieli lisätä siihen ”tilulilulii”, antaakseen sillä kurin nuotille enemmän kiivautta ja voimaa.

Runouden suhteen olen Karia sallivampi. Runoilijoiden kuuluu saada irroitella, hupsutella, lyödä yli milloin mihinkin suuntaan, koetella kielensä rajoja ja panna se soimaan. Runolliset fragmentit ja päähänpälähdykset vaikkapa Novaliksen, Lichtenbergin, Björlingin tai Toivo Laakson hengessä ovat runouden ja mietekirjallisuuden välimaastoa ja asioita sinänsä, mutta perinteisesti käsitettyyn aforismiin, ’mietelauseeseen’ suhtaudun viisauskirjallisuuden lajina. Lähden siitä oletuksesta että jokin mieleenpainamisen arvoinen havainto, ajatus tai kokemus on pyritty tiivistämään mieltäkiinnittävään muotoon.

Tehtävänasettelu johtaa muodon ja sisällön ristiriitaan jota sitäkin voi luonnehtia paradoksaaliseksi. Mielen kiinnittämisellä en tarkoita aivan samaa kuin yleensä tarkoitetaan huomion herättämisellä, sen huomaan aika ajoin aforismeja lukiessani. Huomion vangitsemisen ja tajuntaan upottamisen pyrkimyksessään aforisti häätyy turvautumaan keinoihin jotka ovat retorisia elleivät suorastaan teatraalisia. Oikea viisaus on hyvin harvoin teatraalista saati briljeeraavaa, kuten aforismit sentään aika usein.

”Titaanin uhman  pohjalta löydämme rukouksen.”

”Uskonnot ovat Maapallon hätäsignaali avaruuksien yöhön.”

”Kärsimyksen helle kypsyttää ilon kylvöä.”

”Vain lyriikan salama voi puhkaista käsitteiden rautaisen esiripun meidän ja maailman väliltä.”

Jokaisen perään lisäisin iloisesti ”tiluliluliin”, ja aika monen muunkin Koskenniemen aforismin. Kaikkia ajatuksiaan hän ei ilmaise yhtä suurellisesti, mutta retorisen kuminan osuus on sen verran tuntuva että se saa ihan järkevätkin toteamukset näyttämään jotenkin epäilyttäviltä. ”Elämä on muistamista ja toivomista, ei muuta.” ”Makuasioista o n kiisteltävä.” ”Ei onnea, vaan iloa kohti.” – tällaiset lauseet näyttävät joutuneen väärään seuraan hänen aforismikokoelmissaan.

Koskenniemen tyylilliset ihanteet eivät ole kestäneet aikaa – tai ehkä juuri tämän esityksen puitteissa tuo sopii kiepauttaa nurin: Koskenniemen tyylillisiä ihanteita ei aika ole kestänyt – niin että hänen nokkimisensa on vähän turhankin helppoa eikä todellakaan omaperäistä.

”Minulla ei ole suurta kirjallista ohjelmaa. Asian ja sanan tulee olla yhtä, eikä muuten voi olla.”

Johdantolauseessaan Paasilinna tapailee vaatimattomuutta, mutta haltioituu sitten kirjoittamaan vaalimansa asenteen muotoon jonka mahtiponsi ei jää hiukkaakaan jälkeen Koskenniemestä. Niin että tilulilulii vain sinullekin tällä kohden, Erno.

Muistelmateokseensa Tähänastisen elämäni kirjaimet Paasilinna kirjoitti lukuja kirjoittamisen lajeista, myös aforistiikasta. Siinä hän esittää järkeviä käytännön näkökohtia, muiden muassa sen että aforistikon – kuten kenen hyvänsä kirjoittajan – olisi syytä välttää haennaisia ja paperinmakuisia kielikuvia. Aforistisen ohjelmanjulistuksensa kolmannessa kohdassa hän kirjoittaa: ”Paatoksen voi saada aisoihin vain ironialla, muuten se on sietämätöntä nautittavaksi.” Se onnistui hänelle usein mutta ei aina

Lähinnä huvittunutta vastakaikua minussa herättävät ylen vakavat äänenpainot myös silloin kun aforisti puhuu esimerkiksi minuuden ja taiteen kaltaisista asioista.

”Onneni, ylpeyteni, elämänuskallukseni on: tehdä omasta minuudestani se, minkä siitä puhtaalla tahdolla voi tehdä.”

”Kerran loppuvat kaikki löytöretket – paitsi runon!”

Edellinen lause oli Siljon, jälkimmäinen Hellaakosken. Kumpaakaan ajatusta vastaan en halua väittää, mutta kummankin sanamuodossa on jotakin mikä estää ottamasta niitä ihan vakavasti.

Jos minulle tarjoutuisi mahdollisuus lahjoittaa aforistille huonetaulu, kirjoittaisin siihen Stanislaw Jerzy Lecin tokaisua hieman muuntaen: ”Mieti ennen kuin määrittelet.” Määritelmämuoto luontuu aforistiseen ilmaisuun hyvin, niin hyvin että aivan päteviksikin lauseentekijöiksi itsensä osoittaneet aforistit saattavat innostua sorvaamaan ylielkeiltyjä tai muuten vaikeasti hahmottuvia, tai mitäänsanomattomia eli tarpeettomia määritelmiä.

”Runo on riippusilta pyörryttävimpien kuilujen yli.” (Aaro Hellaakoski)

”Dogmi on hengen jalkapuu.”  (Kaarlo Marjanen)

”Nerouden ruoka on vamma.”  (Kaarlo Marjanen)

”Vaihto on yhteyden polttoaine.”  (Markku Envall)

”Täydellisen vajavuus on parantamisvaran puuttumisessa.” (Markku Envall)

Hämäryyteen saakka vänkyröiviä määritelmiä tulee Envallin aforistiikassa vastaan siellä täällä, ja muutakin sillä tavoin kirjoittamalla kirjoitetun tuntuista että se vieroksuttaa ainakin minua. Sitä vastoin hänen tutkimusteoksensa Suomalainen aforismi on ansiokas monessa suhteessa, ei vähiten sikäli että se tyypittelee ja valaisevasti luonnehtii aforistiikan keinoja. Luin kirjan tuoreeltaan kiinnostuneena, ja nyt siitä on ollut minulle paljon apua, kun olen koettanut selvitellä tätä kirjoittamisen lajia koskevia tuntojani ja ajatuksiani muotoon jossa niitä voi yrittää esitellä muillekin.

Vastakkainasettelun eli antiteesin varaan rakennettujen lauseiden erityistapauksena Envall esittelee kiasmirakenteen, jonka hän luonnehtii yhdeksi aforistiikan vaativimmista ja vaikuttavimmista tyylikeinoista.

”Uskovainen tietää uskovansa, ateisti uskoo tietävänsä.”  (Alex Matson)

”Kun suomalainen menee autoon, menee auto suomalaiseen ja on kuin viina päässä.” (Samuli Paronen)

Hyviä lauseita ja rakenne on eittämättömän tehokas, mutta myös kavala, koska sen viljely tuottaa paljon mekaanista ja tyhjänpäiväistä nokkeluutta, kuten antiteesi laajemminkin käsitettynä.

Kiasmirakenne tuottaa myös sanaleikkejä ja suurin osa sanaleikkiaforismeista on kertakäyttötavaraa, paitsi milloin parodioidaan aforismien kirjoittamista. Jos viimekesäisen Paimion aforismikilpailun aiheena olivat aforismiparodiat, ymmärrän ensimmäisen palkinnon jakamisen Kari Hongistolle, muussa tapauksessa en sitä oikein ymmärrä.

Antiteeseihin, sanaleikkeihin ja niiden sukuiseen klisheiksi vakiintuneiden käsitteiden ja iskulauseiden humoristiseen kieputteluun oli mieltynyt myös puolalainen Stanislaw Jerzy Lec. Vaikka reaalisosialismin viralliset totuudet ja henkinen ilmapiiri takasivat senkaltaisille keinoille yllin kyllin kohteita ja hirtehishuumorille määrätynlaista ylimääräistä syvyyttä, myös Lecin lauseet mekanisoituvat vitsailuksi, jos niitä lukee monta sivua peräkkäin.

Jahkailevien aloitusten, irrallisilta, epämääräisiltä tai muuten tukkoisilta tuntuvien tekstijaksojen poistaminen kuuluu kustannustoimittajan normaaliin työhön. Kun tämäntapaisista ehdotuksista keskustellaan, kirjailijat saattavat itsekin nähdä että kyseenalaisiksi saatetut pätkät eivät toimi, mutta haikailla että niihin sisältyy jotakin idean kehittelyn kannalta heille henkilökohtaisesti tärkeää, tms. Silloin koetan sanoa että kun talo on saatu valmiiksi, rakennustelineet on syytä purkaa.

Nurinkurista kyllä, huomaan olevani suunnilleen päinvastaista mieltä, kun puheeksi otetaan proosan lajeista pelkistävin. Aforismeista tulee luettavampaa, kiinnostavampaa kirjallisuutta, jos mahdollisimman piukeiksi muotoiltujen lauseiden joukossa on väljempiä ajatuskehitelmiä ja kysymyslauseita, mahdollisesti yksittäisiä iskusanoja ja eri tavoin luonnosmaiselta ja jopa keskeneräiseltä vaikuttavaa tavaraa. Sellainen antaa mielikuvaa ajattelemisen prosessista, lisäksi elintilaa ja kaikupohjaa tehokkaimmille kiteytyksille.

Johdonmukaisimmillaan ajatteluprosessin jäljittely ilmenee sarjallisissa aforismeissa, mutta kiinnostaviin ja vaikuttaviin tuloksiin voi johtaa myös paperille päästetty hapuilu. Tapasin Paavo Haavikon viimeisen kerran noin vuosi sitten, Peter von Baghin Sinisen laulun julkistamistilaisuudessa. Hän mainitsi että silmiensä heikentymisen vuoksi hän ei viitsinyt lukea senkään vertaa kuin voimiensa päivinä, mutta yksi niitä harvoja kirjoja joita hän oli viime aikoina jaksanut lueskella oli Joseph Joubertin Mitä ajattelen, koska sen sekalaisissa pätkissä niin hyvin ilmeni aforismien kirjoittamisen portaittaisuus, kuten hän sanoi.

Nuori Maria Jotuni kirjoitti kirjallisuutemme tiiveimmät ja ankarimmin rajatut novellit. Niihin verrattuna hänen myöhäiseen tuotantoonsa kuuluva mieteproosa on löyhää, monisanaista ja toistelevaa. Olen joskus pohtinut kadottiko Jotuni nasevuutensa vuosien mittaan, mutta kenties hänkin ajatteli että luettavaksi tarkoitettu mietiskely ei voi koostua pelkistä aforismeista. Postuumisti julkaistusta Jäähyväiset –kokoelmasta löytyy pätkä jonka voi halutessaan lukea vaikkapa ohjelmanjulistuksena:

”Mietelmien ei tarvitse olla ajattelua. Ne voivat olla itseviihdyttelyä. Siis jatkoa kehtolauluille vain.”

Kaikkiahan eivät sellaiset kehtolaulunjatkeet viihdytä, mutta se on toinen asia.

En ole suomentanut yhtään varsinaista aforismikokoelmaa. Aforismeja ja aforisminomaisia kiteytyksiä sisältävää miete- tai pohdiskeluproosaa olen suomentanut: valikoimat Tšehovin muistikirjoista, Chamfortin ja Joubertin teksteistä sekä Pascalin Mietteet.

Noista neljästä kirjoittajasta Chamfort oli se joka todella pyrki muotoilemaan ajatuksistaan ja näkemyksistään aforismeja. Parhaimmillaan hän onnistui erinomaisesti ja juuri aforismeillaan hän on lunastanut paikkansa kirjallisuuden historiassa. Silti väitän että hänenkin täsmälauseensa hyötyvät niistä anekdooteista ja hieman väljemmin kirjoitetuista pikapiirrelmistä joiden yhteydessä ne on perinteisesti julkaistu.

Tšehovin muistikirjat muodostavat kiinnostavan erityistapauksen. Kirjailija kirjoitti niihin työskentelymuistiinpanoja: aihelmia, henkilöhahmojen luonnoksia, repliikkejä ja roolilauseita, pikku sattumuksia; virkistävää ja hauskaa luettavaa kaiken kaikkiaan. Sinne tänne noiden pyyhkäisyjen joukkoon on syntynyt lauseita joilla on yleispätevää kantavuutta.

”Jokainen ihminen kätkee jotakin.”

”Jos pelkäätte yksinäisyyttä, älkää menkö naimisiin.”

”Onnentunteen kokemiseen tarvitaan yleensä saman verran aikaa kuin kellon vetämiseen.”

Ja tietenkin viimeinen muistikirjamerkintö, mahdollisesti viimeinen lause jonka Tšehov paperille kirjoitti ja jota siis mielelläni luen hänen henkisenä testamenttinaan:

”Mitä tyhmempi ihminen, sitä helpompi hevosen on häntä ymmärtää.”

Nämä ovat aforismeja, mielestäni sitä hienointa lajia, koska ovat niin eleettömiä ja ikään kuin vahingossa laisikseen tulleita. Lisäksi ne ovat mietelauseita vailla allekirjoitusta, koska Tšehov ei osoittanut minkäänlaista kiinnostusta aforismien sorvailua kohtaan. Hänen kirjeidensä ja aikalaisten muistelmien perusteella tiedämme että tärkeily, mahtipontisuus ja syvähenkisyys kutkuttivat hänen nauruhermojaan, niin että aforistiikkaakin hän luultavasti olisi pitänyt turhan teatraalisena ilmaisun lajina.

Juhani Siljolla on lause: ”Älä pienennä minua oikeasta koostani vertaamalla minua jättiläiseen.” Muotoilun lievästä tilulilulii-henkisyydestä huolimatta ajatuksessa on itua. Lausetta voi sovitella vaikka kenen suuhun, mutta oikeastaan La Rochefoucauldin olisi pitänyt älytä sanoa se. Hänet mielletään yleisesti aforistisen kirjoittamisen isäksi, hän kirjoitti joukon oikein hyviä aforismeja ja muistelmat jotka eivät ole mielenkiinnottomat. Mutta hän sattui olemaan Pascalin aikalainen, ja Pascalin rinnalla hän vaikuttaa näpertelijältä, niin kuin kuka hyvänsä aforisti vaikuttaisi.

Pascal kuuluu kaikkien aikojen huomattavimpiin matemaattisiin ja loogisiin lahjakkuuksiin. Hänen käsityksensä muun muassa äärettömyyden olemuksesta ja tieteellisen päättelyn kriteereistä olivat parisataa vuotta aikaansa edellä. Myös sanankäyttäjänä Pascalin valmiudet olivat poikkeukselliset. Hän kirjoitti kirkkaasti ja täsmällisesti ja sanoi asiat halki tavalla joka on saanut niin sanotusti henkevään lörpöttelyyn mieltyneet ranskalaiset tuntemaan häntä kohtaan jonkinlaista pyhää kauhua. Voltaire ei ollenkaan hyväksynyt Pascalin uskonnollisia käsityksiä, mutta oli sitä mieltä että Maaseutukirjeet olivat ensimmäinen proosamuotoinen nerontuote joka ranskan kielellä oli kirjoitettu.

Kun Pascal ryhtyi kirjoittamaan kristinuskon puolustusta, hän sai huomata että tehtävän suorittaminen mielekkäällä ja hänen omat kriteerinsä täyttävällä tavalla ylitti hänenkin voimansa. Teos jäi kesken, tai oikeastaan suurisuuntaisen ja, muistiinpanoliuskojen ilmeestä päätellen, tuskastuttavan aikomuksen asteelle. Puolustuspuheen luonnokset, tuhatkunta tekstifragmenttia käsittävä kokoelma julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen Mietteiden nimellä.

Mietteistä löytyy toinen toistaan vaikuttavampia ajatuskulkuja, kysymyksenasetteluja, moraalia, inhimillisiä pyrkimyksiä ja ajattelua koskevia toteamuksia ja luonnehdintoja. Vaikuttavuutta on omiaan lisäämään se että nuo lauseet ja katkelmat on kirjoitettu jonnekin niiden ohi ja kauemmaksi tähdäten, niin kuin zenin hengessä jousiammuntaa harjoittelevan käsketään tekemään, että kirjoittaja ei ole pysähdellyt miettimään ilmaisunsa vivahteita eikä hiomaan lauseiden käänteitä jonkin salonkinokkeluuden hengessä.

Ja kun Pascal sitten kirjoittaa erilaisten aivomyrskyjensä lomaan esimerkiksi: ”Ei ole hyvä olla liian vapaa. Ei ole hyvä että saa kaiken mitä tarvitsee”, nuo mitään sen enempää yrittämättömät toteamukset saavat poikkeuksellista kontekstuaalista voimaa ja niiden yksinkertaisuus alkaa tuntua ’suur-yksinkertaisuudelta’, kuten vaikkapa Otto Manninen voisi sanoa.

Esimerkkinä vielä yhdenlaisesta tahattomuudesta kerron tapauksen josta Hannu Mäkelä on kirjoittanut tuoreessa ystäväkirjassaan Eetu.  Mäkelä ja venäläinen lastenkirjailija Eduard Uspenski matkustivat Helsingistä Hämeenlinnaan Erno Paasilinnaa tapaamaan. Heitä odotellessaan Paasilinna oli nauttinut valkoviiniä, ilmeisesti syntyjä syviä pohdiskellen. Kun vieraat saapuivat, hän alkoi pitää mutisevaa monologia ja nukahti pian pöydän ääreen. Herättely ei ottanut onnistuakseen, Hannu ja Eduard juttelivat keskenään venäjäksi. Vihdoin Erno kohotti päätään, katsoi tulijoita ja tokaisi: ”Yksi kieli, yksi moraali.” Saman tien hän nukahti uudelleen.

Seurustelun jatkaminen näytti tarkoituksettomalta ja vieraat lähtivät jatkamaan matkaa. Hannu kuitenkin käänsi isännän lauseen Uspenskille, jonka mielestä se oli tavattoman hienosti ja syvämielisesti sanottu. Tämän Hannu kertoi soittaessaan seuraavana päivänä Ernolle.

– En minä ole ikinä sanonut mitään tuollaista, Erno ärähti.

– Kyllä sanoit, paljon muuta et sanonutkaan. Ja se on hyvä lause.

Hannu työskenteli vielä tuolloin Otavan kotimaisen kirjallisuuden osastopäällikkönä. Kun Paasilinna seuraavan kerran lähetti hänelle aforismikäsikirjoituksen, ”Yksi kieli, yksi moraali” sisältyi siihen. Mukana seurasi kaksikymmentä markkaa palkkiona ”hänen aforisminsa kirjoittamisesta”.

Samaan tapaan eli kahden muun kirjailijan voimin on minusta itsestänikin tullut aforisti. Minerva-kustantamo tilasi Arno Kotrolta viime vuonna sadan mietelauseen kokoelman Hyvän elämän sanat. Sopivia viisauksia haeskellessaan Kotro tuli lukeneeksi ystävänsä Anna-Leena Härkösen kolumnikokoelman Palele porvari. Sen takakannesta osui hänen silmäänsä lausepari joka tuntui hänestä sekä hauskalta että syvämieliseltä: ”Muista että et ole yksin. Kaikki muutkin ovat.” Siltä istumalta Kotro soitti Härköselle ja kysyi saako toteamuksen lainata tekeillä olevaan kokoelmaan. Anna-Leena vastasi että hänen puolestaan kaikin mokomin, mutta kirjan takakansi ei ole hänen tekstiään vaan Martin. Sen jälkeen Kotro otti yhteyttä minuun ja teki luvallani minusta aforistin, yhden maksiimin miehen. Kaiken tässä sanomani valossa koetan sellaisena pysyäkin.

Edellä jo pariin otteeseen mainitulla Paasilinnalla oli tapana lukea suomalaista kirjallisuutta urakoina: jonkun kirjailijan teokset mielellään yhteen menoon ja alusta loppuun. Kerran hän soitti Tuomas Anhavalle:

”Minä olen nyt tutkinut Juhani Siljon tuotannon hyvin tarkkaan kannesta kanteen, ja sanon että siltä mieheltä ei ole jäänyt muuta lukemisen arvoista kuin pari kolme runoa ja ehkä kymmenkunta aforismia.”

”Jassoo”, isäni vastasi hyväntuulisesti. ”No paljonko luulet itseltäsi jäävän?”

Jos jätän voimasanat toistamatta, Erno ei vastannut oikeastaan mitään. 

MARTTI ANHAVA

Esseisti ja suomentaja Martti Anhava piti oheisen esitelmän Suomen aforismiyhdistyksen vuosikokouksessa 24.11.2008. Se julkaistiin myös Parnasson numerossa 1/09 (ilman lopussa olevaa Erno Paasilinna -muisteloa). Alustus julkaistaan Aforismiblogissa Martti Anhavan ja Parnasson päätoimittajan Jarmo Papinniemen luvalla.

Kuva: M. C. Escher