Hilja Mörsärin aforismiyhdistyksen syyskokouksessa 24.11.05 pitämän esitelmän toinen osa.

Jaoin huvikseni valtakunnallisen aforismikilpailun kilpailuaineiston kuuteen lajityyppiin. (Jaotteluni on suurpiirteinen yleistys, sormituntumatyypittelyä. Aineisto ei enää tätä esitystä laatiessani ollut käytettävissäni, olen tukeutunut vain muistiinpanoihini.)<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

1. Noin 90 ajattelijan joukosta syntyi valtavirraksi ryhmä, jolle annoin paradoksaalisen nimen "toisinajattelijoiden valtavirta". Sama tematiikka toistui valikoimasta toiseen. Ruoskittiin yleistä ajattelemattomuutta ja erityisesti vallanhaltijoiden tyhmyyttä. Yleisimmät poleemisen kritiikin kohteet: poliitikot, talouselämä, rikkaat, media, luonnon tuho, maapallon loppuun kuluttaminen, vapauden puute, yksinäisyyden ahdinko, yhteisyyden puute, uskonnot, kirkko, tekopyhyys, valehtelu, huijaus, tyhjä puhe, eroottisen elämän tabut (muutamissa, miesten kirjoittamissa erityisesti naisten viekkaus, pinnallisuus ja käsittämättömyys - Siljon linja!)

Yleissävynä valtarakenteiden ja elämänmenon kritiikki. (vrt. Euroopan opiskelijanuorison kapina 1968. Silloin seiniin kirjoitettiin aforistisia iskuja (v. 2005 polttopulloja). Ne olivat kirjallisuutta. Meilläkin esim. Parnasso julkaisi Pariisin lauseita. Kilpailutöiden toisinajattelijoiden valtavirran voisi kiteyttää 1960-luvun saksalaisen kapinanjohtajan Rudi Dutschken lauseeseen: Tämä on marssi halki instituutioiden.")

Suomalaisenkin aforistiikan yhteiskuntakriittinen perinne on vahva, esim. Paronen, Ripatti, Haavikko, suuren suosion saanut käännöskokoelma, puolalaisen Stanislaw Jerzy Lecin Vastakarvaan.

2. Toinen ryhmä, joka aineistossa jää vähä-ääniseksi sivuvirraksi: myönteiset, hyvän sanoman ja lohdun kannattamat kokonaisuudet. Aiheina rakkaus, perhe-elämä, ystävyys, lapset, usein myös kristillisiä sävyjä. Sivussa kylmyyden ja pahuuden kritiikkiä. Pienen äänen lausekokonaisuudet, joissa joskus on myhäilevää huumoria. Voisi luonnehtia mietekirjoiksi. Esikuvana on ehkä Maija Paavilainen, joka julkaisee kuvitettuja aforismikokoelmia pari vuodessa, nyt jo 44, Kirjapaja painanut niitä 170 000 kappaletta! Hänen ajatuksistaan ja piirroksistaan paistaa toivo. Paavilainen on luonnehtinut omaa lausetuotantoaan näin: "Uin vastavirtaan olemalla optimisti". Hän haluaa näyttää kauneutta niille, jotka eivät itse sitä näe.

3. Päiväkirjamaiset mietteet, elämänmenon ihmettely, joka ei aina ole kiteytynyt kovin tiiviiksi lauseiksi. Joskus ajatukset ovat laajenneet pieniksi kertomuksiksi, muistiinmerkinnän tyyppisiksi fragmenteiksi.

(Meillä ei tällaisia ole julkaistu kovin paljon. Unkarilainen Sandor Marai, Mietteiden kirja sekä kertomuksen luonteisia että pienoisesseen tapaisia pohdintoja. Suom. Tuomo Lahdelma 2003. Leena Rantasen pienoisesseissä on samantapaista tekstimuotoa, esim. Kirja laskussa.)

4. Koko lajin karnevalisoijat, vitsiniekat, joille pelkkä hyvä murjaisu tuntui suovan iloa. Heitä ei ollut kovin monta. Aihepiireistä voi mainita, että nämä kirjoittajat olivat erikoisen kiinnostuneita juopotteluun liittyvistä tabuista ja näiden tabujen rikkomisesta.

Osuviakin lauseita näissä valikoimissa oli, mutta runsaat sanaleikkiryteiköt tukahduttivat ilmaisua. "Kukin töppää tyylillään" -vitsiniekkojen viestinä tuntui olevan "toisinelämisellä ja kielellä hurvittelu". Joku nimitti asennettaan osuvasti sanomalla olevansa "kielikorvapuustimies", harmittoman hauskuuden kermakakku. Viesti lukijalle saattoi olla aforismin tietoinen parodiointi; joku ehkä sellaiseen kyseenalaistukseen ylsikin. Esikuvaksi voi ajatella Saarikosken 1960-luvulta. (Envall on kelpuuttanut antologiaansa yhden Nenän pakinan, joka parodioi lähinnä V.A. Koskenniemen aforismityyliä.) Nenän pakinoita

5. Viidettä ryhmää voisi luonnehtia sekakäyttäjiksi: aforismeja, mieterunoja, epigrammeja, paririvejä, riimiteltyjä lauseita ja murteella kirjoitettuja ajatelmia. (Oulun murteella on jo julkaistu aforismikokoelma: Anneli Piirainen-Hämäläinen, Oulusta oon ja kehtaan sanua. Kilpailutöissä oli myös yksi Savon murteella kirjoitettu sikermä ja lounaismurteiden erilaisia versioita).

6. Yksittäiset, erilaisten muotoratkaisujen kokeilijat. Kiinnostava ryhmä. Näistä olen kirjannut muistiinpanoihini seuraavat:

* Rooliaforismit (aforismeja historiallisten henkilöiden rooleissa: Frans Nyberg, J.V. Snellman, Leo Tolstoi.)

*Aforistinen elämäkerta, jossa oman elämän vaiheet ja maailmanpoliittiskriittinen ajattelu lomittuivat.

*Surrealistinen aforismikertomus.

*Yhden metaforan aforismikokonaisuus, 7 tiheää liuskaa shakkimetaforaa.

*Lapsen Jobin kirja, Haavikko-pastissi; ollimaista Otso Kirjosiipeä, salamielistä viisastelua ja vähän besserwisser-asennetta.

Aforistiikkaan toivoisi enemmän kokeiluja, vanhojen keinojen rohkeaa liikuttelua. Kiiteltyyn perinteeseen nojaava ilmaisu hallitsee kenttää.

***

Aforistiikan ja sen esteettisten normiperinteiden kehittäjinä ovat olleet pääasiallisesti miehet. He ovat kirjoittaneet suuren osan julkaistuista kokoelmista, ja he ovat myös kriitikkoina arvioineet niiden merkityksen, luoneet lajin sisäisen kaanonin. Markku Envallin Aforismin vuosisata -antologiassa on 54 aforistikkoa, heistä naisia on 9 eli 16, 7 %. Tekstisivuista naiset ovat saaneet 24 eli 14,5% Esipuheen mukaan Envall on pitänyt valintakriteerinä aforismien laatua, mutta samalla huomioon on otettu myös lauseiden tyypillisyys tekijälleen. Hän huomauttaa, että myös kunkin aforistikon saama tila kuvastaa valitun tekstin arvoa. Miesaforistikoista eniten sivuja saa Panu Oikotie (11 sivua), toisena on Erno Paasilinna (10 ½), seuraavina Paronen (9 ½) ja Haavikko (8 ½). Naisista eniten sivuja on Helena Anhavalla (5 ½), seuraavaksi tulee Mirkka Rekola (vähän yli 4 sivua); Maria Jotuni, Sylvi Kekkonen ja Kerttu Wanne saavat 3 ½ sivua kukin.

Ehkä sukupuolierot näkyvät aforistiikassa muutenkin kuin runsaus-niukkuus -eroina. Miten miehisyys näkyy esim. ilmaisukeinojen, aiheiden ja tyyli-ihanteiden muotoutumisessa? (Siljo, monen aforistikon varhainen esikuva, puhuu määritelmässään mieskohtaisesta tunnosta!) Ovatko aforistikot Jukolan Eeron perillisiä? Eeroa voi luonnehtia näin: terävä pää, nauttii pistopuheista, on sarkastinen, kriittinen, kärjistää, irvailee, vääntelee tyhmempinä pitämiensä veljesten sanontoja ja puheita, arvostelee hengellistä säätyä ja kirkkoa, nauttii kun saa romahduttaa ylevän tunnelman, on pieni mutta vikkelä "Iiukas luikku", ei pyri vastuulliseksi johtajaksi vaan sinkoaa lauseensa taka-alalta.

Tällaisen kirjoittajaprofiilin olin tunnistavinani myös monesta kilpailutyöstä.

Myös Jukolan Laurin piirteitä voi havaita aforistiikan valtavirrassa, sekä julkaistuissa kokoelmissa että kilpailuaineistossa. Lauri on tarkka havainnoija, vähäpuheinen eli niukka. Hän kuuntelee sivusta ja "panee hampaankoloon". Hän on yksinäinen samoilija. Humalassa hän päästää herjakykynsä valloilleen, ironisoi ja parodioi, kääntelee ja vääntelee hokemia. (Ehkä kirjoittamisen flow-kokemus, euforia, vastaa pientä humalaa!) Lisäksi Laurilla on vielä yksi aforismin estetiikkaan liitetty ominaisuus: hänellä on vakaa käsi, hän ampuu tarkasti! Ihaillaankohan minkään sanankäytön alueella täsmällisyyttä ja osumatarkkuutta niin paljon kuin aforistiikassa!

Envallin valikoimaan päässeiden naisten aihepiirejä katsoessa huomaa, että ne liikkuvat pääasiallisesti ihmisen sisäisen elämän, yksilöetiikan, hyvyys- ja pahuusongelmien, lähisuhteiden ja perheinstituution liepeillä, luonto ja elinympäristö ovat myös mukana. Jokaisesta antologian aforistikosta on kirjassa pieni esittely. Olisi kiinnostavaa vertailla, onko miesten ja naisten aforistiikan luonnehdinnoissa yleistettäviä eroja. Sellainen ei nyt mahdu tähän esitykseen. Poimin vain naisten saamia luonnehdintoja:

* Maria Jotuni: "eettisesti painokasta, vaikka sanonnaltaan hiukan yksiulotteista".

* Kersti Bergroth: "Hänen aforismikokoelmansa sekoittavat aforismia, pienoisesseetä, fragmenttia - -"

* Kerttu Wanne: "-- jatelmat ovat tylyn yksinkertaisia, hyvässä ja pahassa. Käsitteellisen horjahtelun ja ajatuksellisen kuluneisuuden joukossa on riittävän usein terävämpiä oivalluksia." (Hänen kokoelmiensa saama yleisönsuosio mainitaan: Ilman naamiota -kokoelmasta otettiin neljä painosta!)

* Sylvi Kekkonen: "toteavien, konstailemattomien ajatelmien ansiona on kokemukseen perustuva elämänviisaus, jossa yleispätevyys toisinaan uhkaa omintakeisuutta."

* Mirkka Rekola: "Omintakeinen aforistiikka kehittelee dualismeja arvostelevaa, havainnon ja näkemyksen yhteyttä etsivää katsomusta, josta ei puutu kristillisiä ja mystisiä elementtejä. Yksittäisen aforismin sijasta ilmaisullinen kokonaisuus on aforistinen sarja."

* Helena Anhava: "Aforismikokoelman Sivusta (1976) poleemisena pontimena on porvarillisen osapuolen sivullisuus 1970-luvun kulttuuri-ilmastossa." (Luonnehdinta on kovin kapea-alainen; Anhavan aforismien ulottuvuudet ovat paljon moninaisemmat ja laajemmat.)

* Hertta Kuusisen, Elsa Heporaudan ja Toini Havun aforismeista antologiassa on mainittu vain kokoelmien nimet ja julkaisuvuodet.

Naisten kirjoittamien kokoelmien nimetkin heijastavat koetun, läheisen ja pienen merkityksellisyyttä: Elämäni kaarisilta (Heporauta), Pienellä rakkaudella on suuri ääni (Wanne), Höytyviä (Hertta Kuusinen), Hiljaisuuden kenttä (Toini Havu).

Aforismiyhdistyksen tiedotteet ovat seuranneet tarkasti uusien kokoelmien ilmestymistä. Niiden mukaan naisten kokoelmia tulee paljon harvemmin kuin miesten, eli perinne tuntuu jatkuvan.

Traditio heijastuu myös naisten uusien kokoelmien nimissä ja luonnehdinnoissa: Marita Engberg, Kukaan ei riitä yksin ("elämää, tunteita ja tunnelmia elämän eri alueilta"), Marleena Ansio, Onnen aika ("mietteitä elämän eri aloilta, joiden toivon tuottavan iloa, onnellisuutta ja lohtua ja pieniä rakennuspuita elämän eri vaiheisilla poluilla asteleville (tekijä julkaissut 18 ajatelmakirjaa), Leena Seppälä, Sydämeni aurinko ("uskoa ystävyyteen, hyvyyteen ja ihmisen mahdollisuuksiin"); Anneli Piirainen-Hämäläinen, Oulusta oon ja kehtaan sanua ("kumpuavat kirjoittajan oman eletyn elämän lähteiltä").

Naisten aforismit myös ylittävät lajirajoja enemmän kuin miesten julkaisut. Helena Anhavalla on monissa runokokoelmissa myös aforismeja, vasta Sivusta on puhdas aforismikokoelma, Mirkka Rekolan Muistikirja -aforismikokoelmassa on myös runon tavoin asemoituja tekstikokonaisuuksia, Hertta Kuusisen Höytyvät on osa postuumina julkaistuja proosatekstejä, Maria Jotunin Jäähyväiset on postuumi teos, jossa on jäämistöstä ja tuotannosta poimittua mieteproosaa.

Vaikka Markku Envall näyttää antologiaa toimittaessaan peranneen tarkasti naistenkin kirjoittamien aforismien piilopaikat, häneltä on jäänyt huomaamatta Anne Hänninen, jonka lyyrisessä tuotannossa on runsaasti aforismeja. Hän on julkaissut yksitoista arvostettua runokokoelmaa. Niistä monissa on aforismisikermiä, runsaimmin niitä on palkitussa kokoelmassa Hedelmäntäysi (1991). Hänninen käyttää aforistiikassaan lajin lyyrisiä ilmaisukeinoja Helena Anhavan ja Mirkka Rekolan vertaisesti. Usein hänen havaintonsa ovat paradokseja, herätteleviä ajatusten liikauttajia.

Aforismikilpailun kaikki kolme voittajaa olivat miehiä. Naisten osallistujamäärä jäi vähäiseksi, luonnehdinnoissani heistä useat sijoittuisivat tyypittelyssäni kohtaan kaksi.

Kilpailutöiden kirjekuorien leimoista saattoi lukea jotain myös aforismin harrastajien alueellisesta jakaumasta. Etelä- ja länsisuomalaiset taajamaihmiset näyttivät olevan kirjoittajien enemmistönä; ainakin kilpailuun uskaltautuneita oli näiltä seuduilta enemmän kuin idästä ja pohjoisesta. (Osasyynä saattoi olla se, että kilpailuviesti tavoitti paremmin eteläiset rintamaat.) Jotain vihjettä tulos saattaa kuitenkin antaa sananviljelyn alueellisista eroista: länsisuomalainen vähänsanaisuus, itäsuomalainen vuolaus? (Tosin kaiken julkaistun kaunokirjallisuuden painopiste lienee Etelä Suomessa, jossa väkeä ja resursseja on eniten.)

Kilpailutöistä ei voinut saada tietoa kirjoittajien iästä, mutta aineistosta saattoi päätellä, että nuorta väkeä ei joukossa juuri ollut. Yleensä lajin kirjoittajat ovat tulleet julkisuuteen vankassa keski-iässä. Enimmäkseen he ovat ensin esiintyneet julkisuudessa muiden lajien kirjoittajina, taiteilijoina, tieteen tekijöinä tai kirkon miehinä.

Alle 30-vuotiaiden aforismidebyytti on harvinainen. Nuorimpana on julkisuuteen tullut Jouko Tyyri, joka oli Takiaisten ilmestyessä 21-vuotias. Lauri Sallinen sai esikoisensa markkinoille 23-vuotiaana. (Hiljaisuudella on ääni 2002. Huom: sen alaotsikoissa on samantapaisia luonnehdintoja kuin naisten kirjoittamissa kokoelmissa: "ajatuksia ilosta, unelmista, rakkaudesta"!). Myös Juhani Siljo, Armo Hormia ja Kullervo Rainio ovat julkaisseet aforismeja alle 30-vuotiaana.

Envallin antologiaan päässeiden debytointi-ikä on 40-60 vuotta. Valikoiman vanhin debytantti on Olavi Ingman, joka 80-vuotiaana sisällytti runovalikoimaansa aforismiosaston. (Tosin monet hänen vähän aiemmista runoistaankin ovat kiteytyneet aforismin luonteisiksi mietteiksi.) Myös Toini Havu julkaisi aforismikokoelman iäkkäänä, 71-vuotiaana.

Kun Jouko Tyyri parikymmenvuotiaana aforistikkona sanoutui irti "pitkäpartaisesta elämänviisaudesta", hän ei ymmärtänyt varoittaa, että aforistiikan kenttää hämmentämään saattaa ilmaantua jopa täysin parrattomia ajattelijoita.

Toini Havu sanoo eräässä aforismissaan sovittelevasti: "Oikein maskuliininen mies ei pelkää edes naisen aivoja." Ja toisessa: "Sellaista valtaa, jota kannattaa tavoitella, ei saada vallan tavoittelulla."

Hilja Mörsäri